Sanasinko
Wordbazooka
 
 OhjeOhje   HakuHaku   KäyttäjälistaKäyttäjälista   KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät   RekisteröidyRekisteröidy 
 Omat asetuksetOmat asetukset   Kirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestitKirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestit   Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään 
Muuta tekstin kokoa: Suurenna - Pienennä - Palauta oletuskoko
Uskonkirkko | Church of FaithUskonkirkko | Church of Faith

Mielisairasta puoskarointia, aivojen silpomista ja tuhoamista

 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Sanasinko Foorumin päävalikko -> Lääketiede
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Kirjoittaja Viesti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12157  Su 17 Hei 2016, 15:58 (GMT+3)  Aihe: Mielisairasta puoskarointia, aivojen silpomista ja tuhoamista Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 24-25


Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 26-27


Kysymme vähämieliseltä: »Millä yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia?» Hän vastaa: »Ne ovat huonekaluja.» Vähämielinen on osannut löytää ylikäsitteen huonekalu. Mutta kun hänen pitäisi löytää yhteisnimitys »voikukalle, perunalle ja katajalle», niin hän on ymmällä. Hän ei osaa löytää ylikäsitettä »kasvi».

— Australian neekereistä kerrotaan, ettei heidän kielessään ole teonsanaa »liikkua». Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, jotka merkitsevät »kävellä hiljaa», »kävellä kovaa», »juosta lönkyttää» ja »juosta ripeästi», mutt'ei yhteistä sanaa näille kaikille. Niiden ylikäsite puuttuu. Alkukantaisten kansojen ja vähämielisten ajatustapa on hyvin samanlaista myös siinä, että heidän kielensä on kovin köyhä abstraktisista käsitteistä. Heillä ei ole sellaisia käsitteitä kuin »oikeus», »pahe», »ajatus» jne. Vähämielinen ei myöskään osaa määritellä sanaa »oikeus», muuten kuin esimerkin avulla, joka perustuu johonkin tiettyyn kokemukseen. »Oikeus» on vähämielisen mielestä esim. sitä, ettei saa varastaa. — Mitä korkeammalla tasolla jonkun ihmisen ajatuskyky on, sitä tarkempia hänen käsitteensä ovat ja sitä helpommin hän niitä käyttää.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 30-31


Vajaamielisellä ihmisellä käsitteiden muodostaminen jää epäselväksi ja niiden lukumäärä on pieni. Erityisesti ylikäsitteiden löytäminen ja käyttäminen on vaikeata. Voimmekin sanoa, että syvemmin vajaamielisillä, siis tylsä- ja vähämielisiltä puuttuu kyky löytää ylikäsitteitä.

Kun vähämieliseltä kysytään: »Mitä ovat rauta, sinkki ja kupari» tai »maito, vesi ja sprii», on hän ymmällä. Hän ei löydä ylikäsitteitä »metalleja» ja »nesteitä tai juoksevia aineita», vaan takertuu jokaiseen sanaan erikseen koettaen esimerkin avulla selittää sen.

Vajaamielisillä yleisten johtopäätösten teko, kyky yleistää, on vaillinaista. Ajatus kiintyy omakohtaisiin yksityisiin elämyksiin, joista vajaamielinen ei voi tehdä yleisiä päätelmiä. Täten vajaamielinen ei käsitä yhteiskunnallisia hallintojärjestelmiä, ei oikeussuhteita jne. Varsinkin abstraktiset mielikuvat ovat puutteellisia ja ajatus tarttuu havainnollisiin, koettuihin tapahtumiin. Vertailujen tekeminen ja vertauskuvien ymmärtäminen on vaikeaa ja puutteellista.

Vahvasti vähämielinen näkee oman kuvansa tynnyrissä olevan veden kalvossa ja huutaa veljellensä: »Tule katsomaan, tynnyrissä on mies.» Hän näkee veden kalvossa oman kuvansa, pitää tätä todellisena oliona eikä osaa tehdä eroa kuvan ja todellisen ihmisen välillä.

Vähämielisen on selitettävä sananlasku: »Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää» ja hän selittää näin: »Niin, lasi ja porsliini kiiltävät», ja vähän aikaa tuumittuaan lisää riemastuneena: »ja uudet lusikat ja aluminiastiat». Tässä vähämielinen on kokonaan havainnollisten mielikuvien vallassa, kyky ymmärtää vertauskuvia puuttuu.

Elimellisissä aivotaudeissa ajatuskyky hidastuu, asennoitus tulee kankeaksi, niin että sairas usein toistaa saman asian moneen kertaan. Ajatus kulkee vanhoja latuja, pikkuasiat ja tärkeät asiat sekoittuvat toisiinsa. Puhe tulee tämän johdosta tankkaavaksi ja liian seikkaperäiseksi. Uusien ajatusyhteyksien löytäminen on vaikeutunut ja johtopäätöksien teko käy hankalasti. Käsityskyky heikkenee ja arvostelukyky käy huonoksi. Puhumme tylsistymisestä, kun ajatuskyky on pysyvästi jäänyt alemmalle asteelle.

Sairaalla voi olla sellainen tunne, että ajatuksenkulku käy tavattoman nopeasti ja helposti, hän puhuu vaivattomasti, tekee nopeasti huomioita, mutta asia liittyy toiseen liian nopeasti ja jo ennenkuin edellinen on loppuunkäsitelty. Ajatus liittyy toiseen satunnaisen huomion välityksellä. Tällaista ajatushäiriötä nimitämme ajatuksenriennoksi, sairas syrjähtelee, poikkeaa alkuperäisestä päämäärästään satunnaisten ulkonaisten tapahtumien takia. Assosiaatioiden nopea kulku, asennoituksen toistuva vaihtuminen ja päämäärästä kiinnipitämisen puute on ominaista ajatuksenriennolle. Päinvastoin ajatuksen estymisessä ajatuksenkulku on hidasta, siirtyminen asiasta toiseen on vaikeutunut.

Esimerkki ajatuksenriennosta ja syrjähtelemisestä: »Pääsiäiseksi minun pitää päästä kotiin. Onhan tohtorillakin koti ja lapsia, jotka tarvitsevat huoltajaa. Meillähän on uudet huoltolait ja muut uudistukset. Tämäkin sairaala kaipaisi uudistuksia, pitäisi maalata ja saada parempaa ruokaa, ananasta, jälkiruokia, suokaa meillekin hyvää ruokaa jne.»

Erikoislaatuinen ajatushäiriö tavataan jakomielisyystaudissa eli skitsofreniassa. Sairaat itse tuntevat ajatuksen vaikeutumisen hajamielisyytenä, huonona keskittymiskykynä ja valittavat, että ajatus usein katkeaa, ajatuksenlanka häviää yht'äkkiä ja heidän on vaikea saada uudelleen kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Paitsi näitä lyhyitä ajatuskatkoja sattuu salpautumisia, jolloin ajatus kesken lausetta pysähtyy pitemmäksi ajaksi. Ulkopuoliselle tarkkailijalle skitsofreninen ajatushäiriö ilmenee ajatuksen hajanaisuutena, outoina käänteinä ja äkkinäisinä syrjähyppyinä aivan vieraisiin asioihin. Kokeellisesti voimme osoittaa, että skitsofrenisen ajatushäiriön perustana on kykenemättömyys ajatella alkuperäistä ajatusta loppuun saakka.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 62-63


Sielulliset häiriöt voidaan täten ryhmittää seuraavan kaavan mukaan:

I. Pysyvät poikkeavat tilat ja niistä johtuvat sielulliset häiriöt.

A. Vajaamielisyys (oligofrenia).
a. Tylsämielisyys.
b. Vähämielisyys.
c. Heikkomielisyys.

B. Luonnevikaisuus (psykopatia).

II. Reaktiiviset sielulliset häiriöt.

A. Psykogeeniset eli patologiset reaktiot.
B. Neuroosit.

III. Varsinaiset mielisairaudet (prosessimielisairaudet).

A. Ulkosyntyiset, eksogeeniset mielisairaudet.
a. Aivovioittumista johtuvat mielisairaudet.
b. Infektiotaudeista johtuvat mielisairaudet.
1. Yleisinfektiosta johtuvat mielisairaudet.
2. Aivojen infektiosta johtuvat mielisairaudet.
c. Myrkytyksistä johtuvat mielisairaudet.

B. sisäsyntyiset, endogeeniset mielisairaudet.
a. Maanis-depressiivinen mielisairaus.
b. Jakomielisyystauti (skitsofrenia).
c. Kaatumatauti (epilepsia).
d. Varhaisessa vanhentumisessa esiintyvät ns. preseniiliset mielisairaudet.
e. Vanhuuden mielisairaudet.

--

Vajaamielisyys ei näin ollen ole mikään yhtenäinen tauti, vaan ryhmä sairaalloisia tiloja, joissa pääoireena on älyn kehityksen heikkous. Käytännöllisistä syistä jaamme vajaamieliset vajavuuden voimakkuuden mukaan kolmeen pääryhmään: tylsämielisiin eli idiootteihin, vähämielisiin eli imbesilleihin ja heikkomielisiin eli debiileihin. Nämä ryhmät eivät ole mitään taudin syyn mukaisia ryhmiä, vaan samalla älyllisellä tasolla olevien vajaamielisten vajaamielisyyden syy voi olla hyvin erilainen ja toisaalta taas sama syy voi saada aikaan toisella henkilöllä esim. vähä- ja toisella henkilöllä heikkomielisyyden. — Älyltään normaalien ja vajaamielisten välillä on ryhmä ihmisiä, joiden älyllinen kehitys on keskitason alapuolella, muttei kuitenkaan siinä määrin, että heitä voitaisiin pitää vajaamielisinä. Nämä heikkolahjaiset --



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 66-67


Älykkyysmittauksen suorittaminen asianmukaisesti vaatii tavallisesti 1 1/2—2 tuntia. Jos on ilmeistä, että tutkittava henkilö on vajaamielinen eikä ole tarpeen saada selville tutkittavan tarkkaa älykkyysikää, voidaan muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä päästä perille, mihinkä vajaamielisten alaryhmään hän todennäköisesti kuuluu. Täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole mielisairas ja voi vastata kysymyksiin, on todennäköisesti tylsämielinen, ellei hän tunne kelloa, rahaa, kuukausien nimiä tai viikonpäiviä eikä tiedä ikäänsä. Jos tutkittava nämä tietää, mutta ei osaa muodostaa ylikäsitteitä, siis ei esim. osaa vastata kysymykseen »miten yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia» (huonekaluja) tai »mitä yhteistä on maidolla, vedellä ja öljyllä» (ne ovat nesteitä tai juoksevia aineita), on todennäköistä, että tutkittava on vähämielinen. Maaseudulla oleva vähämielinen ei yleensä opi valjastamaan hevosta tai lypsämään lehmiä.

Tylsä- ja vähämielisistä käytetään usein yhteisnimitystä syvemmin vajaamieliset. Tavallisesti he jo ulkonaisesti eroavat ikäisistään normaaliälyisistä ihmisistä erilaisten epämuotoisuuksien, kehonsa epäsuhtaisuuden tai älyttömän ja ilmeettömän ulkomuotonsa kautta. Tylsämieliset eivät voi ensinkään aloittaa koulunkäyntiään. --

Vajaamielisten lukumäärästä ei ole saatavissa tarkkoja lukuja. Tämä johtuu siitä, ettei ympäristö yleensä pane merkille lievää vajaamielisyyttä, erittäinkin jos kysymyksessä on alkeellinen ympäristö. Lievemmin vajaamieliset muuttavat lisäksi jo varsin paljon asuinpaikkaansa, joten heitä ei monasti tunneta. Yleisellä vajaamielisten laskennalla voidaan täten tavoittaa vain syvemmin vajaamieliset. Vuosina 1935—36 Sosiaalinen tutkimustoimisto suoritti vajaamielisten laskennan 65 maalaiskunnassa, 3 kauppalassa ja 4 kaupungissa. Tutkimuksessa tavoitettiin etupäässä vain syvemmin vajaamieliset. Tutkimuksen mukaan tylsä- ja vähämielisiä oli 0.44 % väkiluvusta. Kansaneläkelaitos jätti vakuutuksen ulkopuolelle vakuutuksen tullessa vuoden 1939 alussa voimaan kaikki silloin pysyvästi työkyvyttömät henkilöt. 18—54-vuotiaiden joukossa oli tylsä- tai vähämielisyyden perusteella työkyvyttömiä 0.47% vastaavasta samanikäisestä väestöstä. Tämäkin luku on todennäköisesti liian pieni. Tylsä- ja vähämielisten koko lukumäärä noussee meillä noin 0.55—0.60 %:iin koko väkiluvusta, joista noin 0.15 % on tylsä- ja 0.40—0.45 % on vähämielisiä. — Mitään heikkomielisten yleistä laskentaa ei meillä ole suoritettu. Ulkomaisten tutkimusten mukaan, jotka tylsä- ja vähämielisten osalta ovat päätyneet samoihin prosenttilukuihin kuin meillä suoritetut tutkimukset, heikkomielisiä olisi noin 1.5 % väkiluvusta. Näiden prosenttilukujen perusteella maassamme olisi noin 6 000 tylsä-, noin 16 000 vähä- ja noin 50—60 000 heikkomielistä.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 68-69


Vajaamielisten hoito on ennenkaikkea huoltokysymys. Tylsämieliset kuuluvat hyvin järjestyneessä yhteiskunnassa jatkuvaan laitoshoitoon. --



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 70-71


-- Osa tottumiskyvyttömistä on torpideja tylsämielisiä, millä tarkoitetaan välinpitämättömiä, aloitekyvyttömiä ja velttoja tylsämielisiä, jotka eivät välitä epämiellyttävistäkään ärsykkeistä, eivät huomaa olevansa nälissään eivätkä piittaa puhtaudesta.

Vaikeasti hoidettaviin tylsämielisiin kuuluvat tottumiskyvyttömien lisäksi ne, joilla tylsämielisyyteen liittyy halvauksia, kaatumatautikohtauksia, sokeus tai kuurous tai jotka ovat levottomia ja helposti ärtyviä. Nämä ereettiset tylsämieliset ovat alinomaa liikkeellä, hypistelevät ja nyppivät kaikkea ja ärtyvät helposti. Heidän toiminnanhalunsa ilmenee tarkoituksettomana häärimisenä, äkillisinä ja voimakkaina mielitekoina ja joskus suoranaisena hävitysvimmana.

Vaikeasti hoidettavat tylsämieliset olisi mahdollisimman aikaisin saatava vajaamielisten laitokseen. Kotioloissa he tuottavat perheen muille jäsenille erinomaisia vaikeuksia ja pilaavat täysin toisten perheenjäsenten elämän. Myös tottumiskykyiset tylsämieliset kuuluvat laitoshoitoon, mihin heidät olisi saatava viimeistään heidän tullessaan kouluikään. Laitoshoidossa heidät voidaan opettaa määrättyihin käyttäytymistapoihin, pitämään itsensä siistinä ja alistumaan järjestykseen. Toiminnanhalu voidaan laitoksessa johdattaa sopivaan askarteluun, jopa hyödylliseen toimintaankin.

Tylsämielisten tulisi koko elämänsä olla heitä varten varatuissa laitoksissa. Jos he kouluiän päätyttyä joutuvat kunnalliskoteihin tai tavallisiin kotioloihin, unohtavat he pian kaiken laitoksessa oppimansa ja ovat pian häiritsemässä toisia hoidokkeja tai perheen muita jäseniä.

--

Vähämielinen on yleensä itsekäs, hän kohdistaa kaiken helposti itseensä, hän noudattaa mielitekojaan ja on usein herkkäuskoinen, joten hänet voidaan johdattaa kaikenlaisiin rikollisiin tekoihin. Vähämielisillä ei tavallisesti ole kestävyyttä, he elävät kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaan eivätkä osaa ensinkään suunnitella omaa tulevaisuuttaan.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 94-95

Neuroosit = Lobotomia



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 116-117


Maanis-depressiivisen mielisairauden depressiivisessä muodossa voidaan shokkihoidolla hyvin huomattavasti lyhentää sairauden aikaa. Jos lievä depressio näyttää tulevan pitkä-aikaiseksi ja estää sairasta olemasta työssä, voidaan joskus vain muutamalla sähköshokilla saada kohtaus paranemaan. Vaikeissa depressiotiloissa yhdistetty insuliini- ja sähköshokkihoito lyhentävät sairaudenaikaa. Jos depressio ei tavallisilla hoitokeinoilla näytä menevän ohi, kuten on laita silloin, kun siihen liittyy alkavia vanhuuden oireita, saadaan taudin pahin oire, alakuloisuus ja tuskallisuus leukotomialeikkauksen avulla miltei heti poistetuksi. Leukotomia on kuitenkin oikeutettu toimenpide, vasta kun sairaus on ollut hyvin pitkällinen ja kun muut toimenpiteet eivät siihen tehoa.

Maanisissa kohtauksissa shokkihoidoilla on selvästi pienempi vaikutus kuin depressiivisissä kohtauksissa. Pitempiaikaisella insuliinishokkihoidolla näyttää kuitenkin olevan ilmeisesti edullinen vaikutus.


Jakomielisyystauti (skitsofrenia).

Jakomielisyystauti, skitsofrenia, on myöskin sisäsyntyinen mielisairaus, joka usein liittyy tiettyyn kehollis-sielulliseen rakenteeseen, vaikk'ei tämä ole läheskään yhtä selvästi ilmenevä kuin maanis-depressiivisessä mielisairaudessa. Huomattavan suurella osalla jakomielisyystautia potevista tavataan leptosominen, atleettinen tai dysplastinen kehonrakenne. Jakomielisyystaudin riippuvuus skitsotyymisestä temperamentista ei myöskään ole yhtä ilmeinen kuin maanis-depressiivisen mielisairauden suhde syklotyymiseen temperamenttiin. Kuitenkin on merkillepantavaa, että jakomielisyystautia sairastavien lähimmässä suvussa on huomattavan runsaasti sielulliselta rakenteeltaan vahvasti poikkeavia, skitsoidisia henkilöitä. Niinpä jakomielisyystautisten sisaruksista noin 10 %:lla on voitu todeta siksi vahvoja skitsoidisia piirteitä, että heitä on pideltävä psykopaatteina.

Jakomielisyystautiin sairastuvilla on useimmiten jo ennen taudin puhkeamista piirteitä skitsoidisesta luonteesta. He ovat sulkeutuneita, arkoja ja jännittyviä, liikaherkkiä tai jyrkkiä taikka sitten välinpitämättömiä ja kylmiä, käytöksessään kulmikkaita, uhmailevia ja oikullisia. Usein he ovat osoittaneet taipumusta merkillisyyksiin ja eriskummaisiin mieliharrastuksiin. Lähes kolmannella osalla ei kuitenkaan ennen taudin puhkeamista havaita mitään poikkeavia luonteenpiirteitä.

Jakomielisyystauti on ennen kaikkea nuoruuden tauti, mistä johtuu sen varhaisempi nimitys nuoruuden tylsistyminen (dementia praecox). Kuitenkin on huomattava, että jakomielisyystauti, varsinkin sen ns. paranoidinen muoto, esiintyy myös myöhemmällä iällä. Keski-iän lopulla puhkeavat mielisairaudet kuuluvat monesti jakomielisyystautiin, vaikka niiden oireet jossakin määrin poikkeavat jakomielisyystaudin tavallisista oireista.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 128-129


Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 130-131


Jakomielisyystaudin hoidossa on vuodesta 1936 lähtien ollut käytännössä ns. insuliini- ja cardiazolishokkihoito. Vuodesta 1938 lähtien on näiden järkytyshoitokeinojen lisäksi tullut käytäntöön sähköshokkihoito. Nämä uudet hoitokeinot muodostavat käännekohdan mielisairaiden hoidossa. On näet osoittautunut, etteivät ne tehoa vain jakomielisyystautitapauksiin, vaan vielä suuremmassa määrässä psykogeenisiin reaktiivisiin mielisairauksiin ja erilaisiin depressiotiloihin. Saadut kokemukset ovat osoittaneet, että eritoten jakomielisyystaudin paranemismahdollisuudet ovat sitä paremmat, mitä varhaisemmassa taudin vaiheessa sairas on tullut hoitoon. Onkin ilmeistä, ettei shokkihoidon antamisessa ole viivyteltävä. Niin pian kun diagnoosi on varma, on siihen viipymättä ryhdyttävä. Jos shokkihoito on alettu, ennenkuin taudin puhkeamisesta on kulunut puoli vuotta, ovat paranemismahdollisuudet varsin suotuisat. Runsaasti enemmässä kuin puolessa tautitapauksia hoidolla saadaan aikaan joko täydellinen toipuminen tai siksi huomattava paraneminen, että sairastunut voi uudelleen ryhtyä työhönsä. Jos tauti sitä vastoin on jatkunut yli 2 vuotta, ovat paranemismahdollisuudet shokkihoidollakin varsin pienet.

Kaikki shokkihoitomuodot ovat hoitomenetelmiä, joita voidaan käyttää vain sairaaloissa ja jotka vaativat erityisesti koulutetun henkilökunnan. Hoidon aikana potilaan tulee olla jatkuvasti lääkärin valvonnan alaisena. — Shokkihoito on tarkemmin kuvattu kirjan sairaanhoidollisessa osassa.

On ehkä paikallaan muutamalla sanalla kosketella jakomielisyystaudin hoitoa aivoleikkauksen eli leukotomian avulla. On huomattava, ettei leikkauksella saada alkuperäistä tautia parannetuksi. Sillä voidaan etupäässä vaikuttaa niihin taudin oireisiin, joihin liittyy voimakas affekti. Jos siis jakomielisyystautitapaus ei ole parantunut muulla hoidolla ja jos taudinkuvaa hallitsevat tuskalliset harhaluulot tai vaikeat kiihtymystilat, on leukotomia oikeutettu ja silla voidaan silloin myös saada sairaan käyttäytyminen siinä määrin muutetuksi, että hän voi tulla toimeen sairaalan ulkopuolellakin.


Kaatumatauti (epilepsia).


Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 132-133


Ärtyisyystilat tulevat odottamatta ilman ulkonaista aihetta. Jonakin päivänä sairas on hiljainen, synkkämielinen, ei puhu mitään ja on haluton kaikkeen. Puhuteltaessa hän tiuskaisee, pienikin ärsytys nostattaa hänet kiukkuun, jolloin hän voi silmittömästi käydä toisten sairaiden tai hoitajien kimppuun. Ärtyisyystila häviää tavallisesti vähitellen muutamassa päivässä.

Sielulliset häiriöt ilmenevät epileptisenä luonteenmuutoksena ja ajatustoiminnan häiriintymisenä. Epileptiselle luonteenmuutokselle on ominaista yhä lisääntyvä hitaus ja ärtyisyys. Hitauden yhteydessä sairas usein tulee luonnottoman turhantarkaksi ja perusteelliseksi. Ärtyisyys tulee ilmi siinä, että sairas kiihtyy vähäisestäkin harmista, hän suutahtaa ja kiivastuu helposti. Hän on vahvasti itsekeskeinen, usein kateellinen toisille ja luulee itseään kohdeltavan huonommin kuin toisia. Ajatuskyvyn häiriö näyttäytyy ajatuksen hitautena, liiallisena seikkaperäisyytenä, sairas aivan vajoaa pikkuseikkoihin näkemättä pääasioita, hän takertuu puheissaan samaan asiaan ja puhe on usein empivää ja toistavaa.

Epileptisessä tylsistymistilassa sairas on ärtyisä, itsepäinen, pitkäveteinen ja takertuva. Ajatustoiminta on hidasta, toistavaa, arvostelukykyä ei ole lainkaan. Sairas muistaa huonosti eikä kykene osoittamaan mitään mielenkiintoa itsensä ulkopuolella oleviin asioihin.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 136-137


Involutiivisten ja preseniilien mielisairauksien taudinkuva on hyvin monimuotoinen. Ne liittyvät myös niin läheisesti toisiinsa, ettei niitä tässä yhteydessä ole syytä erikseen kuvata. Erityisen tavallisia näiden taudinkuvien joukossa ovat involutio- ja preseniili synkkämielisyys eli melankolia ja preseniili vainoamismielisairaus. Edellisessä masentuneeseen ja alakuloiseen mielialaan liittyy usein vaikea tuskallisuus. Tämä saattaa täydellisesti hallita taudinkuvaa. Tuskallisuus on niin suuri, ettei sairas ensinkään osaa pysyä alallaan, vaan liikehtii alinomaa. Joskus se johtaa voimakkaaseen itsemurhan haluun. Sairas yrittää pää edellä syöksyä seinää vastaan tai takoo alinomaa päätään seinää tai sängyn reunaa vastaan. Toinen luonteenomainen piirre preseniileille melankolioille on se, että sairailla on erittäin runsaasti kehollisia sairauden oireita. Heillä on vaivoja milloin missäkin osassa kehoaan ja usein nämä saavat suoranaisen harhaluulojen leiman. Sairas väittää, ettei hän kykene mitään nielemään, koska hänen ruokatorvensa on kasvanut kiinni, ettei mikään sula hänen vatsassaan, koska suolet ovat kuivuneet, ettei veri ensinkään kierrä, koska verisuonet ovat tukkeutuneet jne. Masentuneeseen mielialaan liittyy usein tyytymätön ja epäluuloinen asenne ympäristöä kohtaan, minkä perusteella saattaa syntyä suoranaisia suhtautumisajatuksia.

Preseniilissä vainoamismielisairaudessa sairaan muisti, ajatuksen juoksu, käyttäytymistapa ja suhtautuminen ympäristöön ovat tavalliset. Sairaan vainoamis- ja kohdistumisajatukset syntyvät selvän harhaelämyksen perusteella. Sairas on kaikkialla huomaavinaan salaperäisiä henkilöitä, jotka pitävät häntä silmällä. Koiran liikkuminen kadulla tarkoittaa muka häntä, ihmisten puheilla on salattu, häneen kohdistuva tarkoitus. Näin kehittyy vähitellen täydellinen harhajärjestelmä, jota sairas yrittää loogillisesti perustella ja josta hän tinkimättä pitää kiinni. Joskus nämä harhaluulot rajoittuvat aivan pieneen piiriin, esim. aviopuolison uskottomuuteen, josta sairas saa mitä merkillisimpiä todistuksia ja jotka ilmeisesti ovat elämysperäisiä. Vainoamisharhaluuloihin saattaa liittyä myös aistinharhoja, sairas maistaa, että ruoassa on myrkkyä, huoneeseen on päästetty myrkyllistä kaasua jne.

Vaihdevuosien aikana ja ennenaikaisessa vanhuudessa esiintyvät synkkämielisyystilat ovat erityisen kiitollisia shokkihoidolle. Ne paranevat varsin pian ja usein täydellisesti. Preseniili vainoamismielisairaus sitävastoin paranee harvoin täysin, vaikkakin harhaluulot voivat vähitellen heikentyä eivätkä enää ole pakottavan toiminnan ohjeena. Aika ajoin harhaluulot saattavat taas ilmaantua voimakkaampina ja pakottavampina.

Vanhuuden mielisairauksista ovat tavallisimmat vanhuuden höperyys eli seniili demenssi ja aivoverisuontenkalkkeutumisesta eli arteriosklerosista johtuva vanhuuden mielisairaus. Nämä kaksi taudinmuotoa kutoutuvat usein toisiinsa ja niillä on paljon yhteisiä piirteitä.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 140-141


Vanhuuden mielisairauksissa on ennen kaikkea huolehdittava sairaan puhtaudesta ja kehollisesta hyvinvoinnista. Sairaat saavat helposti makuuhaavoja ja infektioita ihoonsa. Hyvissä oloissa useimmat vanhuuden mielisairaat voivat asustaa kotonaan tai olla sijoitettuina sopiviin heitä varten varattuihin laitoksiin tai perheisiin, ahtaissa oloissa he voivat joutua pöyristyttävään kurjuuteen.

--

Mielisairas otetaan mielisairaalaan hoidettavaksi hakemuksen perusteella, jonka tekee sairaasta lähinnä huolehtiva omainen, terveydenhoito- tai huoltolautakunnan puheenjohtaja, poliisi- tai muu viranomainen, jonka huolenpidon alaisena mielisairas sairastuessaan on ollut.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 142-143


Jos mielisairas on itselleen tai yleiselle turvallisuudelle vaarallinen, niin poliisiviranomaisen on ryhdyttävä toimenpiteisiin hänen toimittamisekseen mielisairaalaan. Tällöin on esteettömän henkilön todistettava hänen vaarallisuutensa, ja ellei tarpeellisia asiapapereita haitatta heti voida hankkia, voidaan mielisairas ilman niitäkin toimittaa hoidettavaksi mielisairaalaan. Viimeistään neljäntoista päivän kuluessa on kaikki asiapaperit kuitenkin hankittava. Jos jonkun henkilön esiintymisen perusteella on aihetta epäillä, että hän on mielisairas ja ilmeisesti yleiselle turvallisuudelle tai itselleen vaarallinen, tulee poliisiviranomaisen huolehtia hänen toimittamisestaan mielisairaalaan mielentilan tutkimusta varten. — Mielisairaalaan voidaan ottaa hoidettavaksi myös sairaita oman hakemuksen perusteella. Tällöin ei lääkärintodistus ole tarpeellinen. Hakemus on tehtävä kirjallisesti ja kahden esteettömän henkilön on todistettava se oikeaksi.

--

Sterilisoimislain (17. 2. 1950) 1 §:n mukaan mielisairas ja vajaamielinen voidaan ilman omaa suostumustaan määrätä tehtäväksi suvun jatkamiseen kykenemättömäksi (sterilisoitavaksi), jos on syytä varoa, että sellainen vajaakelpoisuus periytyisi hänen jälkeläisiinsä, tai jos on todennäköistä, että hänen lapsensa jäisivät hänen tällaisen vajaakelpoisuutensa takia huoltoa vaille.



Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 146-147


Mielisairaalla ei ole oikeustoimikelpoisuutta, joten hän ei voi mielisairaana ollessaan solmia päteviä oikeustoimia. Mielisairas ei siis voi antaa valtakirjaa, ei tehdä kauppasopimuksia, ei mennä sitoumuksiin eikä tehdä testamenttia. Potilas, joka on mielisairaalassa hoidettavana sellaisen lääkärintodistuksen nojalla, missä todistetaan hänen olevan mielisairaan ja tarvitsevan hoitoa mielisairaalassa, ei voi tehdä mitään edellämainittuja sitoumuksia. Oikeustoimikelpoisuutta vailla olevalle mielisairaalle on tuomioistuimen määrättävä holhooja, jolloin holhooja sairaan puolesta tekee tällaiset sitoumukset (holhouslaki 19/8 1898. §§ 17 ja 19).



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 20-21


Valtion mielisairaalat ovat vain suhteellisen vähäisessä määrin riittäneet tyydyttämään mielisairaanhoitopaikkojen tarvetta, joten kehitys on johtanut pakostakin siihen, että em. asetuksen kunnille myöntämästä oikeudesta perustaa mielisairaaloita on ennen pitkää tullut velvollisuus. Voidakseen järjestää mielisairailleen laissa tarkoitetun, asianmukaisen hoidon, ovat kunnat välittömästi ja tehokkaasti alkaneet osallistua mielisairaanhoito-olojemme kehittämiseen ja ottaneet kantaakseen osan tästä johtuvia taloudellisia rasituksia. Maalais-, kauppala- ja kaupunkikunnat ovat muodostaneet kuntayhtymiä, joiden toimesta on perustettu ns. piirimielisairaaloita eri puolille maata.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 36-37


Jollei matka ole hyvin pitkä, on mukavinta kuljettaa potilas henkilöautolla lähtöpaikasta perille saakka, jolloin vältytään uteliaiden ihmisten huomiolta. Matkustaminen junavaunussa tai linja-autossa on sairaalle kiusallista ja ärsyttävää, ja se voi myös koitua matkustavalle yleisölle häiritseväksi ja piinalliseksi. Potilasta ei saa milloinkaan toimittaa viekkaudella ja narraamalla sairaalaan, tällainen menettely herättää hänessä vihaa ja katkeruutta sitten kun oikea asianlaita hänelle selviää. Seurauksena voi myös olla reaktio, joka huonontaa hänen tilaansa, tai se aiheuttaa sen, että potilas ottaa heti kielteisen ja vihamielisen asenteen hoitajia ja koko sairaalaa kohtaan, mikä puolestaan vaikeuttaa hänen hoitoaan. Yleensä olisi omaisten parasta kääntyä paikallisten huoltoviranomaisten puoleen, kun sairaan hoidon järjestäminen on kysymyksessä, sillä nämä hoitavat tehtävän asiantuntemuksella. Terveyssisar tai sosiaalihuoltaja voi myös saattaa potilaan sairaalaan. Useimmiten on aivan tarpeetonta turvautua poliisin apuun. Sairaan sitominen köysillä tai paneminen käsirautoihin ei saa tulla kysymykseenkään. Jos on välttämätöntä, on parempi käyttää rauhoittavia lääkkeitä.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 40-41


Tutkimusten toimittaminen voi viedä paljonkin aikaa sekä vaatia lääkäriltä suurta kärsivällisyyttä, jos potilas sairautensa takia on kovin levoton, sekava, vastahakoinen tai estynyt. Täydentäviä tutkimuksia suoritetaan sitä mukaa kuin potilaan tila sallii ja tarve vaatii. Psyykillisen tilan selville saaminen vaatii, paitsi jatkuvia huomioita potilaan käyttäytymisestä, puheista ym. seikoista, myös kahdenkeskisiä, luottamuksellisia keskusteluja lääkärin kanssa. Sekä sairauden määrittelyn että terapian kannalta on lääkärin välttämätöntä saada tietää, mitä potilaan mielessä liikkuu, onko hänellä ajatushäiriöitä, harhaluuloja, komplekseja tms. Potilaalla voi kuitenkin olla niin voimakkaita estoja, ettei hän voi puhua, vaikka varmaan sitä haluaisikin, tai sitten hän ei syystä tai toisesta tahdo paljastaa sisintään. Joissakin tapauksissa voi olla suurta hyötyä narkoanalyysin suorittamisesta. Tähän tarkoitukseen käytetään tavallisimmin Amytal, Pentotal tai Isomyl natrium nimisiä valmisteita, jotka kaikki kuuluvat barbituras-ryhmään. Lääkettä, esim. 10—20 % Isomyliä ruiskutetaan hyvin hitaasti n. 0.5—1.0 g potilaan laskimoon. Samanaikaisesti haastatetaan potilasta. Aine synnyttää lievän humalan kaltaisen tilan, estot häviävät, potilaan mieliala kohoaa, muuttuu euforiseksi, ja hänelle tulee luottautumisen tarve sekä kyky ja halu ilmaista ajatuksiaan. Lääkkeen vaikutus kestää n. 1/2 tuntia. On varottava käyttämästä liian suuria annoksia, sillä silloin voi potilas väsyä liian nopeasti ja nukahtaa kesken kaiken. Menetelmä ei ole aina täysin vaaraton, lääke voi aiheuttaa sydänhäiriöitä.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 54-55


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 56-57


Omakohtaisesti sairas on ulkomaailman kanssa yhteydessä pääasiallisesti kolmella tavalla: hän saa kirjoittaa kirjeitä ja vastaanottaa niitä; hänen luonaan käy vieraita; hän saa itse käydä tapaamassa omaisiaan. Ulkomaailma vaikuttaa sairaisiin usein sangen voimakkaasti; yksi vieraskäynti, yksi ainoa kirjekin voi saada aikaan täydellisen muutoksen hänen tilassaan tai vaikuttaa vahingollisesti omaisiin tai yleisöön, minkä vuoksi valvonta on tässäkin suhteessa välttämätön. Valvontaan suhtaudutaan usein väärin ja paheksuen niin yleisön kuin potilaidenkin taholta, mikä voi johtua monenlaisista syistä, esim.: ennakkoluuloihin perustuva epäedullinen käsitys laitoksesta, puutteelliset tiedot sairaalaoloista ja -tavoista ja sairauden laadusta, herkkäuskoisuus ja sokea myötätunto; potilaiden omat aikomukset, kuten salahankkeet, karkaamisen valmistelut, väkijuomien, lääkkeiden ja kirjeiden salakuljetus yms. Usein myös sellaiset ihmiset, jotka itse ovat kohdelleet sairasta huonosti tai hänestä vähiten välittäneet, ovat juuri kärkkäimpiä esittämään vaatimuksia ja moitteita hoidon suhteen sitten, kun potilas on joutunut sairaalaan.


Kirjeet.

Potilaiden postin, niin tulevan kuin menevänkin, tarkastaa lääkäri. Usein potilas esittää ajatuksensa kirjeellisesti aivan toisin kuin suullisesti, ja täten lääkäri saa hänestä uusia tietoja. Kirje saattaa olla aivan sekava tai niin harhojen värittämä, että se sopii paremmin sairaskertomukseen liitettäväksi kuin lähetettäväksi, tai sairas voi kirjoittaa sellaista, jota hän itse myöhemmin katuisi tai josta voisi olla hänelle ikäviä seurauksia. Kverulantit ja paranoidiset potilaat kirjoittavat mielellään uhkaus- ja kantelukirjeitä omaisilleen, tunnetuille henkilöille, korkeille viranomaisille tai laitoksille. Tällaisten sepustusten perilletulo tietysti aiheuttaisi ikävyyksiä niiden saajille, eikä vähiten asianomaiselle sairaalalle. Hyvin usein taas sukulaiset ja tuttavat lähettävät ajattelemattomia kirjeitä; ne voivat sisältää kuolinsanomia, selostuksia taloudellisista vaikeuksista, onnettomuuksista tms., vieläpä voi tulla suoranaisia haukkumakirjeitäkin. On luonnollista, että potilas reagoi voimakkaasti, jos hän saa tällaisen lähetyksen. Kotona sattuneista kuolemantapauksista tai muista ikävyyksistä voi sen sijaan lääkäri harkintansa mukaan ilmoittaa potilaalle, tehden sen varovaisesti ja hienotunteisesti. Siis sekä potilaan että yleisön kannalta on kirjeiden tarkastaminen tarpeellista. Valvontaviranomaisille tarkoitettuja kirjeitä ei saa pidättää. Kirjeiden salakuljetus on ehkäistävä tarkan valvonnan avulla. Jos suljetulla osastolla annetaan potilaalle kynä ja kirjoituspaperia, on myös pidettävä huoli, että ne saadaan takaisin. Jollei potilas syystä tai toisesta pysty kirjoittamaan omaisilleen, on hän ja varsinkin omainen usein suuresti kiitollinen, jos hoitaja kirjoittaa hänen puolestaan.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 58-59


Makeisia ja ruokatavaroita ei yleensä pidä jättää potilaan itsensä haltuun, hän voisi jättää ne syömättä ja pahentumaan, toiset potilaat voisivat anastaa ne tai niitä voitaisiin tarjota sellaisillekin sairaille, jotka syystä tai toisesta eivät saisi niitä juuri silloin syödä (esim. insuliini- tai sähköhoidossa olevat).

Myöskään vaatteita ei saa jättää potilaille itselleen, sillä hoitajat ovat niistä kuitenkin vastuussa, eikä kirjeitä, joita lääkäri ei ole tarkastanut.

Potilas ei saa antaa vierailleen kirjeitä eikä mitään tavaroitaan ilman asianomaista lupaa.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 86-87


Työhoidon toteuttamista varten tulisi mielisairaalassa olla mahdollisuudet puutarhanhoitoon, maanviljelykseen sekä karjanhoitoon. Lisäksi pitäisi laitoksessa olla kunnolliset kutoma- ja ompelusalit, miesten käsityösalit ja ammattityöhuoneet; käsipesula, mahdollisuus työhön keittiössä, leipomossa, pesulassa, silityshuoneessa jne. Osastoilla pitäisi olla riittävästi päivähuoneita, joissa epäluotettavimmat ja kehollisesti heikommat potilaat voivat työskennellä. Kaikkien työpaikkojen tulisi olla tilavia, valoisia ja ilmavia, käytännöllisesti sijoitettuja ja tarkoitustaan vastaavasti sisustettuja ja varustettuja. Potilaiden työskentelyä johtavat lähinnä ammattitaitoiset sairaanhoitajat, mutta eri ammattityöhuoneissa tarvitaan lisäksi työmestareita, kuten käsityönopettajat, puuseppä, räätäli, suutari jne.

--

2. Osastolla suoritettavat käsityöt, joita on mitä erilaisimpia: paikkaus- ja ompelutyöt, koruompelu, virkkaaminen ja nyplääminen, sukkien ja käsineiden neulominen, nauhojen, sidekankaan, tomu- ja nenäliinojen kutominen pienillä kudinpuilla, villojen karstaaminen ja kehräys, paperipussien, kirjekoteloiden ja savukkeiden valmistus, Fröbelin työt jne. Mahdollisuudet ovat monet, joten kullekin potilaalle voidaan löytää sopivaa ja mieluista työtä. Itse työn laatu voi siis olla varsin vaativaa, mutta se on tarkoitettu potilaille, joitten suhteen tarvitaan vielä joka hetkistä valvontaa tai huomiointia.

3. Siivous- ja taloustyöt osastolla.
Potilaat auttavat siivoojia heidän töissään, mutta ovat hoitajan välittömän valvonnan alaisina. Ainoastaan täysin luotettavat ja siistit potilaat voidaan päästää osaston keittiöön työhön.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 88-89


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 90-91


A. Käsityösalit sijoitetaan mieluimmin erilliseen rakennukseen tai kerrokseen, ja ne on jaettu eri osastoihin työn laadun mukaan. Käsityösaliin tuodaan potilaita eri osastoilta ja he työskentelevät siellä määrätunnit päivässä hoitajien valvonnan ja ohjauksen alaisina. Työtä johtaa käsityönopettajatar, joka myös hoitaa käsityösalin varaston ja kirjanpidon. Naisten käsityösalissa kudotaan laitoksessa tarvittavia kankaita, kuten pyyhkeitä, pöytäliinoja, verhoja, pukukankaita ym., ommellaan uusia liina- ja pitovaatteita sekä korjataan ja paikataan entisiä. Tässä työssä tarvitaan tavallisesti ammattiompelijattariakin avuksi. Lisäksi voidaan käsityösalissa tehdä samantapaisia käsitöitä kuin osastoillakin.

--

Miesten käsityösalin eri osastoilla valmistetaan eteis- ja kynnysmattoja erilaisista raaka-aineista, tehdään harjoja sekä punontatöitä. Raaka-aineina viimeksimainittuihin käytetään rottinkia, niintä, pajua, juurta, päreitä ym. ja niistä tehdään koreja, rasioita, huonekaluja jne. Tänne kuuluu myös kirjansitomo, ehkä pieni kirjapainokin sekä työhuone, jossa valmistetaan leikkikaluja, kehyksiä, kukkatelineitä ym. pienempiä puuesineitä ja tarvekaluja sekä metallitöitä.

Mikäli käsityösalien tuotanto ylittää laitoksen oman tarpeen, on sen myynti järjestettävä sopivalla tavalla, esim. pitämällä myyjäisiä. Myös voidaan eri tarvikkeiden myynnistä tehdä sopimus jonkin kauppaliikkeen kanssa, jolloin harjoilla, leikkikaluilla, matoilla, kukkakoreilla ym. on vanna menekki, tai esim. kaupungin toiset sairaalat voivat tilata mielisairaalasta pyyhe- ja tomuliinat, ikkunaverhot jne. Täten saadaan uusia varoja raaka-aineiden ja työvälineiden hankkimista varten.

B. Ulkotyöt on myös jaettu useihin eri ryhmiin potilaiden tason, luotettavuuden ja työtehon mukaan.

Alimmalla asteella ovat ns. vaunuryhmät. Vaunut ovat nelipyöräisiä, vetotangolla varustettuja keveitä vankkureita, joilla potilaat kuljettavat halkoja, hiiliä ym. ja talvella huolehtivat lumen poiskuljetuksesta, mikäli se on tarpeen. Naispotilaistakin voidaan muodostaa vaunuryhmiä, mutta heille on järjestettävä kevyempää työtä. Tähän ryhmään kuuluu keskimäärin 8 potilasta, tylsistyneitä, estyneitä katatoonikkoja, idiootteja ja muita sellaisia sairaita, jotka eivät pysty oma-aloitteiseen työhön, mutta jotka on hyvä saada edes liikkumaan ulkoilmassa. Tärkeätä on kärsivällinen opetus ja ohjaus sekä mukanatyöskentely.

Seuraavat ryhmät on muodostettu korkeammalla tasolla olevista potilaista, jotka kuitenkin ovat siksi epäluotettavia, että työn tulee tapahtua varsinaisella sairaala-alueella, osastojen läheisyydessä. Miespotilaat näissä ryhmissä suorittavat sairaala-alueen tasoitus- ja raivaustöitä, auttavat puiston ja istutusten hoidossa jne. Vastaavat naisten työryhmät lakaisevat ja haravoivat pihamaita, teitä ja ruohokenttiä.

Luotettavimmat ja kykenevimmät potilaat työskentelevät puutarhassa, pelloilla ja niityillä, naiset kasvitarhassa. He auttavat myös syksyisin sadonkorjuussa. Jos näihin ryhmiin kuuluu myös epäluotettavia potilaita, tai jos työ tapahtuu kauempana sairaalasta, tulee ryhmän mukana olla kaksi hoitajaa.

--

5. Ammattilaisen valvonnan alaisena suoritettavat työt.

Tähän ryhmään kuuluvat puusepän, maalarin, verhoilijan, suutarin ja räätälin työhuoneissa, pesulassa ja keittiössä sekä leipomossa suoritettavat työt. Tällöin potilaat eivät enää ole sairaanhoitajan välittömän valvonnan alaisina, vaan jonkun ammattilaisen, joka tosin on velvoitettu pitämään heila silmällä ja heistä vastaamaan.

Osaston ulkopuolella olevista työpaikoista olisi vaadittava paljon tarkemmat tiedoitukset kuin yleensä on tapana. Toisaalta taas pitäisi kaikille laitoksen palveluksessa oleville henkilöille, jotka joutuvat potilaiden kanssa tekemisiin, ilmoittaa sairaiden ominaisuuksista, varsinkin heidän vaarallisista puolistaan.

6. Itsenäinen työ on ylimpänä asteena työhoidossa. Tällöin annetaan potilaille määrättyjä toimia ja tehtäviä suoritettavaksi ilman varsinaista valvontaa. Heille osoitetaan luottamusta heidän henkisten kykyjensä ja luotettavuutensa mukaan ja näin herätetään heidän vastuuntuntonsa ja itseluottamuksensa. Sopivia toimia ovat esim. siivoustyöt osaston ulkopuolella, pienkarjanhoito, työskentelykonehuoneessa, pajassa, auton apumiehenä, hevosmiehenä, talonmiehen tehtävissä, määrätynlaisissa kansliatöissä jne.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 92-93


Ei ole niinkään harvinaista, että ymmärtämättömät omaiset ja ystävät selittävät potilaalle, ettei hän ole tullut sairaalaan tekemään työtä, vaan »saamaan hoitoa», että laitos käyttää hyödykseen häntä ja että häntä sen vuoksi pidetään kauemmin sairaalassa.

--

Heille voidaan järjestää ylimääräistä kahvitarjoilua, jakaa tupakkaa ja makeisia tms. Monissa sairaaloissa maksetaan potilaille ns. ahkeruusrahoja, joitten suuruus vaihtelee työnlaadun ja -suorituksen mukaan, ja jotka potilaat saavat käyttää tai säästää harkintansa mukaan. Varsinaista palkkaa on sen sijaan vältettävä, sillä silloinhan työhoidon perusaate menettää merkityksensä. Eri asia on, jos jollekin tarkoituksellisesti järjestetään ansiomahdollisuus sairaalassa.

Työterapian tultua käytäntöön muuttui myös hoitohenkilökunnan asema. Entisen »vartijan» tilalle tuli sairaanhoitaja, jolta vaaditaan paitsi fyysillistä kuntoa, myös älykkyyttä ja vastuuntuntoa, käytännöllistä taitavuutta ja psykologista taitoa suhtautumisessaan sairaisiin.


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 94-95



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 96-97


Kirjoittaminen, piirustaminen ja maalaaminen sopivat hyvin vapaa-ajan askarteluksi, sitä paitsi ne antavat usein selvän kuvan sairauden tilasta. Potilaan aikaansaannokset on näytettävä lääkärille. Jos potilaalla on halua ja taipumusta esim. siveltimen tai värikynien käyttöön, saa hän kernaasti tätä harrastustaan toteuttaa. Mielisairaiden taiteella on suuri merkitys paitsi taiteen olemuksen selvittäjänä, myöskin mielisairauksien ymmärtämiseen ja tutkimiseen nähden. Mielisairas, nimenomaan jakomielitautinen, joka kykenee piirustuskynän tai värien avulla ilmaisemaan unentapaista olotilaansa, purkaa siinä samalla sisäisiä tarpeitaan ja elämyksiään. Hän saa siitä helpotusta, jolloin sisäinen jännitystila voi laueta sosiaalisesti vaarattomalla tavalla.

Sairaalloista kirjoitusvimmaa on hillittävä, eikä sellaisella sairaalle aina saa antaa kynää ja paperia, kun hän sitä pyytää.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 98-99


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 100-101


Uskonto.

Monet sairaat ovat erikoisen herkkiä, kun on kysymys heidän uskonnollisista suhteistaan. Potilaan uskontoon, silloinkin, kun se on toinen kuin hoitajan, tulee suhtautua kunnioittaen ja hienotunteisesti. On sairaita, joita elähdyttää terve, voimakas usko, joka auttaa heitä vaikeina hetkinä paremmin kuin mikään muu, ja taas toisia, joiden uskonnollisuus on aivan sairaalloista. Sellaisissa tapauksissa, joissa uskonnollinen konflikti on vaikuttanut sairauden syntyyn ja kulkuun, tarvitaan kokeneen sielunhoitajan apua.

--

Jos potilas haluaa tavata pappia, on hänelle järjestettävä siihen tilaisuus. Tällöin on papille ensin selostettava pääpiirteissään potilaan sairaus ja hänen nykyinen mielentilansa.

Potilaiden sielunhoito on useimmiten vaikea ja monimutkainen tehtävä, jossa vaaditaan tahdikkuutta ja harkintaa ja ennen kaikkea hyvää ymmärtämystä ja yhteistyötä pappien, lääkärien ja hoitajien kesken.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 114-115


Kestonarkoosi.

Potilaan saattamiseksi pitempiaikaiseen horrostilaan lääkäri antaa tarkat lääkemääräykset ja hoito-ohjeet. Tällöin käytetään joko »Cloettaa» tai somniferia. Yleisimmin kuitenkin annetaan scopolamin-morfiinia, luminaalia ja somniferia vuorotellen. Kestonarkoosissa olevaa potilasta on hoidettava ja valvottava erityisen tarkasti.


Malariahoito.

Malariahoitoa käytetään eräissä keskushermoston sairauksissa ja varsinkin kuppataudin aiheuttamien myöhäisoireitten hoidossa. Nimenomaan paralysian hoidossa on tällä keksinnöllä ollut käänteentekevä merkitys. Myös vanhempia skitsofreniatapauksia on hoidettu malarialla.

--

Malariaistutus tapahtuu siten, että jostakin toisesta malarialla hoidettavasta potilaasta otetaan kuumevaiheen aikana 5—6 ccm laskimoverta, joka siis sisältää malariaplasmodeja, ja se ruiskutetaan ko. potilaan lihakseen, joko olkavarteen, lapaluiden väliin tai istuinlihakseen.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 116-117


Muita kuumehoitomenetelmiä.

Keinotekoisia kuumeennousuja saadaan syntymään myös eräillä kemiallisilla aineilla, maitoruiskeilla sekä ns. hyperthermia-käsittelyllä. Näihin turvaudutaan varsinkin silloin, kun malariaa ei ole saatavissa tai jos sitä ei voida käyttää esim. potilaan huonon yleistilan takia, tai jos aikaisemmin malariahoidon saanut potilas tarvitsee uutta kuumehoitokäsittelyä. Malaria-istutus ei nimittäin uusittuna tahdo onnistua, lämmönnousut jäävät heikoiksi tai loppuvat itsestään ennen aikojaan.


Insuliinihoito.


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 118-119


Injektiot aiheuttavat usein ankaraakin kipua istuinlihaksissa ja joskus niihin saattaa muodostua märkäpesäkkeitä. Potilas on vuoteessa koko hoidon ajan, ja häntä hoidetaan samoin kuin muitakin kuumesairaita. Samalla tarkkaillaan muutoksia hänen psyykillisessä tilassaan.

Malariaa ja muita kuumehoitomenetelmiä on aikaisemmin käytetty varsin paljon myös skitsofrenian hoidossa, varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa esiintyy voimakasta estymistä tai tunne-elämän tylsistymistä. Vaikutus on ollut useinkin edullinen ja oireita lieventävä, mutta valitettavasti vain lyhytaikainen ja ohimenevä.

Vasta viime vuosina käytäntöön tullut hyperthermia-käsittely sopii hyvin neuro-luestapauksissa ja myöskin paralysiassa, mikäli potilas on rauhallinen ja mukautuva. Tarkoitusta varten on konstruoitu erikoinen sähköllä toimiva lämpökaappi, johon potilas sijoitetaan hoidon ajaksi makuuasentoon. Ulkonaista lämpöä kohottamalla aiheutetaan kehossa lämmönnousua, jolla pyritään tuhoamaan elimistössä piilevät syfilisspirokeetat. Potilas makaa lämpökaapissa n. 8 t. päivittäin ja hoito kestää keskimäärin 10 vrk.

Menetelmällä on eräitä etuja malariahoitoon verrattuna: se ei ole niin rasittava, kehon lämpöä voidaan kohottaa haluttuun määrään ja käsittely voidaan keskeyttää koska hyvänsä. Sitä voidaan siis käyttää esim. sydänvikaiselle potilaalle, joka ei kestäisi malariahoitoa.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 128-129


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 134-135


Jos potilaalla on irtohampaat, on ne ehdottomasti otettava pois suusta insuliinituntien ajaksi. Kouristuskohtauksen sattuessa saattaa alaleuka mennä sijoiltaan. Potilas voi saada keuhkokuumeen, jos erittynyt lima ja sylki joutuu hengitysteihin tai jos sinne menee nestettä letkutuksen yhteydessä. Lämmönnousu ilman muita oireita on varsin tavallista. Tarvittaessa käytetään joko penicilliiniä tai sulfavalmisteita.

--

Hoidon pituus riippuu potilaan tilassa tapahtuneista muutoksista. Tavallisesti annetaan vielä muutama kooma senkin jälkeen, kun sairas on tullut täysin oireettomaksi tai tila on todettu pysyväksi. Hitaammin kehittyvissä tapauksissa jatketaan hoitoa kauemmin. Keskimääräisenä lukuna pidetään 30—40 koomaa. Niille potilaille, joille jostain syystä ei haluta antaa varsinaista horroshoitoa, voi kuitenkin olla edullista saada pieniä insuliiniannoksia muutaman viikon aikana.

--

Potilaat mukautuvat varsin mielellään insuliinihoitoon. Varsinkin alkuvaiheesta päästyään he yleensä antavat vastustelematta suorittaa injektion, sillä he tuntevat virkistyvänsä hoidon vaikutuksesta. Psykoterapeuttinen käsittely hoidon yhteydessä on erittäin tärkeätä. Insuliinihoito ikäänkuin »pehmittää» potilaan sielullisesti: pingottuneisuus laukeaa ja skitsofreeninen olemus haihtuu, potilas muuttuu luonnolliseksi ja helpommaksi lähestyä, vaikka esim. harha-aistimuksia vielä olisikin jäljellä. On erittäin mielenkiintoista seurata potilaan tilan kehittymisiä päivä päivältä, nähdä, kuinka hän käy liittyväiseksi ja alkaa osoittaa kiinnostusta ympäristöään kohtaan. Samalla kun hänelle selviää oma tilansa, hän saattaa joutua pelon ja sairauskompleksin valtaan ja tuntea arkuutta ja avuntarvetta. Juuri tällöin on hoitajalla erinomainen tilaisuus osoittaa potilasta kohtaan entistä enemmän ystävällisyyttä ja huolenpitoa, sekä tukea hänen itseluottamustaan ja tahtoaan parantumiseen. Myöskin ulkonaiset olosuhteet on koetettava saada potilaalle mahdollisimman suotuisiksi ja miellyttäviksi.


Kardiatsolihoito.


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 136-137


Vv. 1936—37 unkarilainen Ladislaus v. Meduna julkaisi uuden hoitomenetelmän, jonka mukaan potilaalle aiheutetaan epileptisluontoisia kouristuskohtauksia antamalla hänelle kardiatsolia laskimonsisäisesti. Kohtaukset ovat kylläkin hyvin ikävän näköisiä, mutta potilaalle vaarattomia. Hoitoa annetaan pääasiassa skitsofreniapotilaille, ja se on huomattu tehokkaimmaksi tapauksissa, joissa esiintyy estymistä ja stuporia. Parhaat tulokset on saatu akuuteissa tapauksissa. Myöskin depressioon hoito vaikuttaa edullisesti.

Pahinta on, että käytetty lääkemäärä ei aina ja varmasti aiheuta kouristusta ja tajuttomuustilaa. Sen sijaan potilas joutuu kokemaan erittäin epämiellyttävän ja tuskallisen jännitystilan, joka lähentelee kuolemankauhua. Tästä on seurauksena, että potilas rupeaa pelkäämään hoitoa ja kieltäytyy siitä. Jos tällöin yritetään antaa injektio väkisin, on epäonnistumisen vaara entistä suurempi. Pakon käyttäminen on myös psyykillisesti erittäin epäedullista ja voi hävittää kokonaan potilaan luottamuksen lääkäriä ja hoitajia kohtaan. Onnistuneen kouristuskohtauksen jälkeen ei potilas muista siitä mitään. Varsinaisen »Cardiazolin» asemesta käytetään meillä yleensä kotimaista »Pentazol»-valmistetta. Menetelmä tuli Suomessa käytäntöön v. 1937.


Sähköshokkihoito.


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 138-139


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 140-141


Paitsi kardiatsolia on kokeiltu myös eräiden muiden kemiallisten aineiden käyttöä kouristuskohtausten aikaansaamiseksi. Pyrittiin löytämään aine, jonka teho olisi varma ja jolla ei olisi haitallisia sivuvaikutuksia. Eräitä valmisteita onkin käytetty melkoisella menestyksellä, mutta on sittemmin niistä luovuttu, sillä samanaikaisesti kehitettiin menetelmä, jolla fysikaalista tietä aikaansaadaan kouristuskohtauksia.

Jo vanhastaan oli tunnettua, että sähkövirralla oli ominaisuus aiheuttaa kouristuksia, jos virta johdettiin koe-eläimen aivojen läpi. Tässä mielessä italialaiset Cerletti ja Bini ryhtyivät uudelleen kokeilemaan sähkövirralla ensin eläimiin ja sitten myöskin ihmisiin. V. 1938 saattoikin Cerletti julkaista ensimmäiset kokemuksensa uudesta menetelmästään. V. 1939 julkaisi samoin italialainen Sogliani kokeensa, jotka käsittivät 100 hoidettua tapausta. Tulokset olivat yhtä hyviä kuin kardiatsolihoidolla saavutetut, ja lisäksi oli menetelmällä useita etuja viimeksimainittuun verrattuna, ja niin se tuli varsin nopeasti käytäntöön kaikkialla. Suomeen saatiin ensimmäiset sähköshokkikoneet v. 1941.

-- aamulla ei hän saa syödä; ennen käsittelyn pitäisi hänen tyhjentää rakkonsa; tekohampaat poistetaan. Vuode varustetaan vähäkankaalla ja pielukset otetaan pois. Juuri ennen kouristusta pannaan potilaan suuhun pehmeä kapula, jotta hän ei vahingoittaisi hampaitaan ja purisi kieltään ja huuliaan. Kuminen kapula on paras ja se tietysti pestään huolellisesti joka käytön jälkeen. Käsittelyn antaminen on järjestettävä niin, että potilaat eivät joudu näkemään toistensa kohtauksia.

--

Kun on löydetty potilaalle sopiva virtamäärä, joka siis aikaansaa kouristuksen, jatketaan hoitoa tällä määrällä kahdesti viikossa 5—12 viikon ajan ja tarvittaessa pitempäänkin. Välillä voidaan hoito keskeyttää ja tarkkaillaan, pysyvätkö oireet poissa. Jos potilaan tila huononee, aletaan hoito uudelleen. Hoidosta tehdään tarpeelliset merkinnät erikoiselle kaavakkeelle.

Kouristuksen kestäessä ei potilas voi juuri lainkaan hengittää. Tilan helpottamiseksi on hyvä kääntää hänet kyljelleen heti kouristuksen loputtua, tai asettaa pielus pään alle. Kouristusta seuraa muutamia minuutteja kestävä tajuttomuustila. Jälkeenpäin voi potilas joskus olla väsynyt tai huonovointinen, mikä kuitenkin on ohimenevää. Jotkut valittavat muistinsa huononevan käsittelyn johdosta.

Sähkökouristushoidolla on useita etuja kardiatsolihoitoon verrattuna. Suurimerkityksellinen on se seikka, että potilaan laskimot pysyvät virheettöminä, eivätkä huonotkaan laskimot vaikeuta hoitoa kuten kardiatsolimenetelmää käytettäessä. Erittäin myönteisenä seikkana on pidettävä sitä, että kohtaus yleensä tulee välittömästi ja tajunta häviää heti, tai jos se tapahtuukin pienen latenssiajan jälkeen --

--

Hoito ei vaadi paljon aikaa, kunhan kaikki on kunnolla järjestetty, joten sitä voidaan antaa useille potilaille samana päivänä. Sähkökoneen hinta on kyllä varsin korkea, mutta sen käyttäminen ei aiheuta juuri mitään kustannuksia, joten menetelmää voidaan käyttää hyvinkin laajassa mitassa, mm. kroonillisten, jatkuvasti levottomien potilaiden rauhoittamiseksi. Kerran viikossa tai ehkä vain tilapäisesti annettu käsittely voi riittää pitämään tällaisen potilaan ainakin suhteellisen rauhallisena ja sosiaalisena, jolloin unilääkkeitäkin tarvitaan vähemmän ja esim. työterapian käyttö käy mahdolliseksi.

Kun hoidon aiheuttamat sivuvaikutukset ovat varsin vähäiset, voidaan sitä antaa myös polikliinisesti, jolloin potilas kotoaan käsin käy sairaalassa saamassa käsittelyn.

Uusimmilla sähkökonemalleilla aikaansaadut kouristukset ovat niin lieviä, että käsittelyn aiheuttamat vaarat ovat vähentyneet miltei olemattomiin. Aikaisemmin saattoi tapahtua esim. luunmurtumia ja selkärangan vioittumia --



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 142-143


Yhdistetty insuliini- ja sähköhoito.

Sähkö- ja insuliinihoitoa voidaan tarvittaessa vuorotella tai, jos näyttää siltä, että kumpikaan menetelmä ei tuota toivottua tulosta, ne voidaan yhdistää.

Jos esim. uusi, vasta sairastunut potilas on kovin levoton, uneton tai häiritsevä, on vaikeata alkaa insuliinihoitoa, koska sen aikana ei saa käyttää unilääkkeitä ja sen vaikutus ilmenee hitaasti, varsinkin, jos hakuaika on pitkä. Tällöin voidaan antaa potilaalle aluksi sähköhoitoa ja jatkaa sitten insuliinilla, kun pahin levottomuus on ohi. Niissä tapauksissa, joissa insuliinihoito ei näytä tehoavan, voidaan hoitoon liittää sähkökäsittely esim. siten, että kahtena arkipäivänä jätetään potilas ilman insuliinia ja sen sijaan annetaan sähkökouristus. Yleisempi ja ehkä edullisempi on sellainen menetelmä, että sähköhoitoa annetaan kerran tai kahdesti viikossa insuliinihoidon aikana potilaan ollessa sopor-vaiheessa. Kouristuksen mentyä ohi keskeytetään hypoglykeeminen tila antamalla potilaalle sokerivettä tai glykoosia. Selvittyään potilas ei edes tiedä saaneensa kouristusta. Tätä tapaa voidaan siis suositella käytettäväksi esim. silloin, kun sähköhoito olisi ilmeisen välttämätön, mutta potilas ei suostu vapaaehtoisesti sitä ottamaan tai jos hän suostumuksestaan huolimatta kovin pelkää tätä toimenpidettä. Jos potilas on niin asiallinen, että hän kykenee järkevästi keskustelemaan, neuvotellaan tietenkin hänen kanssaan erikoishoitojen käyttämisestä, mutta valitettavasti ei aina voida jättää asiaa sairaan itsensä ratkaistavaksi. Sama on asianlaita myös omaisten suostumukseen nähden.


Lobotomia.


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 144-145


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 146-147


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 148-149


Monilla mielisairailla aiheuttavat pakkomielteet ja harha-aistimukset joko tilapäisiä tai jatkuvia voimakkaita tunnepurkauksia, jotka ilmenevät levottomuutena, väkivaltaisuutena, hyökkäämis- ja hävittämishaluna. Nämä tunnepurkaukset seurauksineen ovat sekä potilaalle että hänen ympäristölleen kiusallisempia kuin pelkät pakkomielteet ja harhat sinänsä, ja niiden takia on potilas pidettävä suljetulla osastolla ja ehkä eristettynäkin — muuten voitaisiin hänet hoitaa paljon vapaammin, ehkä hänen ei edes tarvitsisi olla sairaalassa.

Aikojen kuluessa on kokeiltu ja kehitetty erilaisia aivoleikkausmenetelmiä, joilla on pyritty poistamaan tai ainakin lieventämään mielisairausoireita. Kokemustietä on opittu tietämään, että jos otsalohkojen ja syvemmällä aivoissa sijaitsevan tunnekeskuksen, thalamuksen väliset hermoradat katkaistaan, häviävät tai ainakin alenevat ne tunnepitoiset tekijät, jotka johtavat ihmisen ajatus- ja älyperäistä toimintaa ja siten vaikuttavat hänen käyttäytymiseensä. Tähän perustuen on kehitetty leikkausmenetelmä, lobotomia eli praefrontaali leucotomia, jossa katkaistaan ainakin osa otsalohkojen hermoratoja.

Ensimmäiset lobotomiat teki portugalilainen prof. Antonio Egas Moniz v. 1936.

(Moniz on tunnettu tiedemies, psykiatri ja hermokirurgi; hän on mm. keksinyt aivoverisuonien röntgenkuvauksen l. arteriografian. V. 1949 hän sai lääketieteen Nobel-palkinnon.)

Leikkaushoito ei kuitenkaan aluksi saavuttanut erikoisempaa suosiota, sillä silloin oli siinä kuolevaisuus varsin korkea, ja samoihin aikoihin tulivat käytäntöön insuliini- ja kardiatsolihoidot, jotka olivat potilaalle vaarattomampia. Sittemmin on lobotomiaa ruvettu käyttämään varsinkin angloamerikkalaisissa maissa ja myös Ruotsissa ja Norjassa. Suomessa on lobotomioita suoritettu vasta viime vuosina. Sen käytäntöön ottamista meillä on viivyttänyt aivokirurgien vähälukuisuus sekä hoitopaikkojen puute. Suotavinta tietysti olisi, että mielisairaat voitaisiin leikata ja hoitaa samassa sairaalassa.

Hoito-ohjeita.

Leikattavalle potilaalle suoritetaan jo etukäteen kallon ja aivojen röntgenkuvaus, encephalografia. Leikkauksen suorittamisesta sovitaan potilaan omaisten kanssa, ja mikäli potilaan tila sallii, keskustellaan asiasta myös hänen itsensä kanssa.

--

Tästä vaiheesta lähtien on psykoterapia erittäin tärkeätä ja merkityksellistä. Hoitajien on puhuteltava häntä, seurusteltava ja pelattava seurapelejä hänen kanssaan, annettava lehtiä luettavaksi ja jotain käsityötä tai askartelua tehtäväksi.

Kun potilas on fyysillisesti hyvässä kunnossa, on hänet pantava säännölliseen työhön. Työskentely voi tapahtua osastolla, työhuoneessa tai ulkosalla, mutta mieluimmin sairaanhoitajan ohjauksen alaisena. Työn laatu saa kernaasti olla vaativampaa kuin mitä potilas oikeastaan vielä pystyy suorittamaan.

--

Tähän leikkaustoimenpiteeseen liittyy aina mahdollisuus ikäviin ja vaarallisiinkin jälkiseurauksiin. Hengenvaarallisia ja useimmin esiintyviä ovat aivoverenvuoto, aivokalvontulehdus sekä keuhkokuume. Nämä ovat aikaisemmin olleet tavallisimmat kuolemansyyt, mutta nyt, kun penicilliiniä on käytettävissä, ovat tulehduksista johtuvat vaarat huomattavasti vähentyneet.

Myöskin leikkaushaava saattaa infektoitua ja tulehtua.

Lämmönnousua esiintyy leikatuilla potilailla melkein aina, sillä heillä on kehon lämmön säännöstely häiriytynyt. Vaikka em. tulehduksiin viittaavia oireita ei voitaisikaan todeta, on kaikissa kuumeilevissa tapauksissa syytä antaa penicilliiniä.

Epileptiset kohtaukset leikkauksen seurauksena ovat myös mahdollisia. Tällöin käytetään antiepileptisiä lääkkeitä.

--

Psyykillisiä muutoksia.

Suotuisissa tapauksissa häviävät lobotomian ansiosta mielisairaan vaikeimmat ja kiusallisimmat käytöshäiriöt ja sairauden haitallisimmat ilmenemismuodot, kuten levottomuus, väkivaltaisuus, hävittämishalu ja äänekäs kiihtymys; pakkoneurooseissa oireet häviävät ja tuskatilat lieventyvät silminnähtävästi heti leikkauksen tapahduttua. Tähän leikkauksella pyritäänkin. Valitettavasti voi toimenpiteestä seurata myös vähemmän edullisia muutoksia potilaan psyykillisessä tilassa. On todettu, että useassa tapauksessa potilaan oma-aloitteisuus ja kyky toimia itsenäisesti alenee. Myös tunne-elämä laimenee, eikä hän osoita erityisempää mielenkiintoa mihinkään. Hän voi olla tylsän hyväntuulinen, lapsellinen, tahditon puheissaan ja käytöksessään, välinpitämätön pukeutumiseensa ja esim. pöytätapoihin nähden jne. Hän ei siis kykene kontrolloimaan esiintymistään kuten terveenä ollessaan. Sovittavina piirteinä ovat kuitenkin potilaan mukautuvaisuus, tyytyväisyys ja rauhallisuus.

Tässä mainitut psyykilliset muutokset eivät suinkaan ole ehdottomia; toisilla ne ovat hyvin lieviä, joskus ei niitä havaita lainkaan, vaan voi potilas käytännöllisesti katsoen tulla täysin terveeksi. Intelligenssi ei sanottavasti alene leikkauksen johdosta, mutta jos potilas on jo ollut sairautensa johdosta tylsistynyt, ei asiaa tietenkään enää voida auttaa.

Perusteet ja valinta:

Komplikaatiovaaran ja em. haittojen takia on leikkauksen suorittaminen katsottu aiheelliseksi vain määrätynlaisissa tapauksissa, jolloin valintaa ei tehdä nimenomaan diagnoosin perusteella, vaan taudinkuvan ja sen kehityksen mukaan. Yleensä on tämä leikkaus suoritettu potilaille, joilla on huono taudinennuste: joita on tuloksetta hoidettu insuliini- ja sähköhoidolla, ja joilla sairaus on kestänyt jo useita vuosia, eikä luonnollista parantumista enää mitenkään ole odotettavissa. Hyviä tuloksia on saatu pakkoneurooseissa ja erilaisissa pelkotiloissa, samoin jatkuvassa, vaikeassa depressiossa, johon liittyy tuskatiloja ja harhaluuloja. Monosymptomaattinen skitsofrenia on myös sopiva. Yleisimmin on lobotomioita kuitenkin tehty tavallisissa, kroonillisissa sairaustiloissa, joissa taudinkuvan leimaa-antavimpana piirteenä esiintyy impulsiivisia kiihtymiskohtauksia ja yleistä, jatkuvaa levottomuutta. Nämä ovat potilaita, joitten hoitaminen sairaalassakin on tavattoman vaikeata.

Lobotomia ei paranna itse sairautta eikä kohdistu sairauden syyhyn, se vain poistaa ja lieventää oireita. Todennäköisesti tullaan sitä käyttämään vain niin kauan, kunnes parempia menetelmiä keksitään.


Alkoholistien hoito.


Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 150-151


Jo historian vanhimmilta ajoilta tunnetaan eräitä keinoja, joilla on pyritty herättämään vastenmielisyyttä alkoholia ja sen nauttimista kohtaan. Nykyään käytetään tässä tarkoituksessa pääasiassa kahta erilaista vieroitusmenelelmää: ruotsalaisen professori S. Izikowitzin kehittämää aversiohoitoa (aversio = inho, vastenmielisyys), jota Suomessa on annettu vuodesta 1945 lähtien, sekä ns. antabushoitoa, joka samaten aiheuttaa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan.

--

Psykoterapiaa käyttäen vahvistetaan potilaan halua parantumiseen ja valmistetaan hänet tulevaan käsittelyyn.

Hoito vaatii eräitä teknillisiä järjestelyjä. Ensinnäkin täytyy sitä varten varata erillinen huone, jossa »istunnot» tapahtuvat. Sen tulisi olla rauhallinen ja vapaa häiritsevistä ulkopuolisista äänistä. Ikkunaan varustetaan eteenvedettävät pimennyskaihtimet. Huoneessa on baaripöytä, johon istunnon ajaksi asetetaan esille alkoholijuomia sekä kuhunkin lajiin kuuluvat pikarit, juomavettä sekä paperinenäliinoja potilaan käytettäväksi; jalka- tai pöytälamppu huoneen ja nimenomaan pöydän valaisemiseksi, vuode tai leposohva; ämpäri oksennusta varten sekä vahakangasesiliina potilaan vaatteiden suojaksi; mahanhuuhteluvälineet; steriilejä ruiskuja ja injektiokärkiä, stimuloimisaineita sekä apomorfiinia.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 152-153


Ensimmäinen hoitokuuri käsittää tavallisesti 10 ns. istuntoa. Potilaan tulee olla ilman ruokaa ainakin 4 t. ennen käsittelyn alkamista. N. 20—30 min. ennen istunnon alkamista hän saa 1—2 tabl. Peraminia (tai Stimulania tms.) kollapsin ehkäisemiseksi, sekä sen jälkeen 0,04—0,1 Emetiniä veteen sekoitettuna. Vm. on hitaasti vaikuttavaa oksennuslääkettä. Sitten menevät potilas ja lääkäri hoitohuoneeseen, joka on asianmukaisesti kunnostettu. Potilas saa ruiskeena n. 0,5—1,5 ml 0,5 %:sta apomorfiinia, joka on voimakkaasti vaikuttavaa oksennuslääkettä, sekä tämän aineen haitallisesti vaikuttavien ominaisuuksien vastapainoksi ja sydämen vahvistamiseksi koffeinia. Lääkäri kaataa laseihin niitä alkoholijuomia, joita potilas yleensä ja halukkaimmin on juopotellessaan käyttänyt. Potilas istuu baaripöydän ääressä ja hän saa katsella, haistella ja lopuksi maistellakin esilletuotuja juomia. Saman aikaisesti alkavat kuitenkin oksennuslääkkeet vaikuttaa. Kun pahoinvointi lisääntyy, saa potilas tyhjentää useitakin lasillisia, jos vain kykenee sen tekemään. Tavallisesti hän kuitenkin ylenantaa kaiken, minkä on juonut. Ellei kunnollista ylenantamista tule, tehdään lopuksi mahanhuuhtelu. Siltä varalta, että käsittely kävisi potilaalle liian rasittavaksi ja sattuisi esim. sydänhäiriöitä, pitää huoneessa olla vuode ja stimuloimisvälineet. Istunto kestää kerrallaan 1/2—1 t. Sen jälkeen saa potilas mennä huoneeseensa lepäämään ja hän saa syödä niin pian kuin kykenee. Näin jatketaan sitten päivittäin n. 1—2 viikon ajan.

-- tulee vastenmielisyys alkoholia kohtaan erittäin voimakkaaksi ja kestää huomattavan pitkän ajan. Sen vahvistamiseksi annetaan tavallisesti n. 6 viikon kuluttua uusi »kuuri», jolloin tarvitaan vain 3—4 istuntoa.



Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 164-165


Mielisairauden puhjetessa ei monikaan potilas itse kykene hakeutumaan asianmukaiseen hoitoon, vaan sairaalaan pääsy tulee omaisten tai huoltoviranomaisten järjestettäväksi. Sairaalassa ollessaan potilas tuskin pystyy asioitaan hoitamaan, ja tällöin on suotavaa, että hänellä on asiantuntevaa apua käytettävissään. Sairaudesta toivuttuaan hänen on ehkä vaikeata omin neuvoin alkaa elämäänsä uudestaan.

Erittäin usein on jouduttu kokemaan, että sairaalahoidossa saavutetut tulokset ovat menneet hukkaan, kun potilas sairaalasta päästyään on joutunut epäedullisiin olosuhteisiin. Hänellä ei ehkä ole kotia, jonka turviin hän voisi palata, tai omaiset eivät syystä tai toisesta voi tai eivät halua hänestä huolehtia. Kotiolot ovat monasti epätyydyttävät — siellä voi olla sairautta, puutetta, juoppoutta, epäsopua tai muuta sellaista, mikä on omiaan vaikuttamaan haitallisesti asianomaisen epävakaiseen mielentilaan ja terveyteen. Potilaiden kotoisten olosuhteiden tuntemattomuus ja puuttuvat mahdollisuudet jälkihoidon valvomiseen ovatkin tehneet lääkärit varovaisiksi ja pidättyviksi toipuvien sairaiden kotiinlähettämiseen nähden. Tämä taas on rajoittanut äkillisten, kiireellistä apua tarvitsevien sairaustapausten hoitoon pääsyä.

--

Sen sijaan on Helsingin kaupungilla ollut jo v:sta 1927 lähtien terveydenhoitolautakunnan alaisena toimiva »Sielullisesti sairaiden huoltotoimisto», jonka palveluksessa on psykiatri sekä muutamia sosiaalihoitajia. Toimisto on itsenäinen ja sen huollossa on pääasiassa kaupungin mielisairaaloista poispäässeitä ja entisiä potilaita, mutta myös muita psyykillisesti poikkeavia henkilöitä. Toimisto on läheisessä yhteistyössä kaupungin »Sielullisesti sairaiden vastaanottoaseman» sekä huoltolautakunnan ja terveydenhoitolautakunnan kanssa.


Viimeinen muokkaaja, Admin pvm Ma 01 Elo 2016, 22:19, muokattu 7 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12158  Su 17 Hei 2016, 20:42 (GMT+3)  Aihe: Psykiatrin puppugeneraattori päässyt täyteen vauhtiin Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 30-31


Vajaamielisellä ihmisellä käsitteiden muodostaminen jää epäselväksi ja niiden lukumäärä on pieni. Erityisesti ylikäsitteiden löytäminen ja käyttäminen on vaikeata. Voimmekin sanoa, että syvemmin vajaamielisillä, siis tylsä- ja vähämielisiltä puuttuu kyky löytää ylikäsitteitä.

Kun vähämieliseltä kysytään: »Mitä ovat rauta, sinkki ja kupari» tai »maito, vesi ja sprii», on hän ymmällä. Hän ei löydä ylikäsitteitä »metalleja» ja »nesteitä tai juoksevia aineita», vaan takertuu jokaiseen sanaan erikseen koettaen esimerkin avulla selittää sen.

Vajaamielisillä yleisten johtopäätösten teko, kyky yleistää, on vaillinaista. Ajatus kiintyy omakohtaisiin yksityisiin elämyksiin, joista vajaamielinen ei voi tehdä yleisiä päätelmiä. Täten vajaamielinen ei käsitä yhteiskunnallisia hallintojärjestelmiä, ei oikeussuhteita jne. Varsinkin abstraktiset mielikuvat ovat puutteellisia ja ajatus tarttuu havainnollisiin, koettuihin tapahtumiin. Vertailujen tekeminen ja vertauskuvien ymmärtäminen on vaikeaa ja puutteellista.

Vahvasti vähämielinen näkee oman kuvansa tynnyrissä olevan veden kalvossa ja huutaa veljellensä: »Tule katsomaan, tynnyrissä on mies.» Hän näkee veden kalvossa oman kuvansa, pitää tätä todellisena oliona eikä osaa tehdä eroa kuvan ja todellisen ihmisen välillä.

Vähämielisen on selitettävä sananlasku: »Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää» ja hän selittää näin: »Niin, lasi ja porsliini kiiltävät», ja vähän aikaa tuumittuaan lisää riemastuneena: »ja uudet lusikat ja aluminiastiat». Tässä vähämielinen on kokonaan havainnollisten mielikuvien vallassa, kyky ymmärtää vertauskuvia puuttuu.

Elimellisissä aivotaudeissa ajatuskyky hidastuu, asennoitus tulee kankeaksi, niin että sairas usein toistaa saman asian moneen kertaan. Ajatus kulkee vanhoja latuja, pikkuasiat ja tärkeät asiat sekoittuvat toisiinsa. Puhe tulee tämän johdosta tankkaavaksi ja liian seikkaperäiseksi. Uusien ajatusyhteyksien löytäminen on vaikeutunut ja johtopäätöksien teko käy hankalasti. Käsityskyky heikkenee ja arvostelukyky käy huonoksi. Puhumme tylsistymisestä, kun ajatuskyky on pysyvästi jäänyt alemmalle asteelle.

Sairaalla voi olla sellainen tunne, että ajatuksenkulku käy tavattoman nopeasti ja helposti, hän puhuu vaivattomasti, tekee nopeasti huomioita, mutta asia liittyy toiseen liian nopeasti ja jo ennenkuin edellinen on loppuunkäsitelty. Ajatus liittyy toiseen satunnaisen huomion välityksellä. Tällaista ajatushäiriötä nimitämme ajatuksenriennoksi, sairas syrjähtelee, poikkeaa alkuperäisestä päämäärästään satunnaisten ulkonaisten tapahtumien takia. Assosiaatioiden nopea kulku, asennoituksen toistuva vaihtuminen ja päämäärästä kiinnipitämisen puute on ominaista ajatuksenriennolle. Päinvastoin ajatuksen estymisessä ajatuksenkulku on hidasta, siirtyminen asiasta toiseen on vaikeutunut.

Esimerkki ajatuksenriennosta ja syrjähtelemisestä: »Pääsiäiseksi minun pitää päästä kotiin. Onhan tohtorillakin koti ja lapsia, jotka tarvitsevat huoltajaa. Meillähän on uudet huoltolait ja muut uudistukset. Tämäkin sairaala kaipaisi uudistuksia, pitäisi maalata ja saada parempaa ruokaa, ananasta, jälkiruokia, suokaa meillekin hyvää ruokaa jne.»

Erikoislaatuinen ajatushäiriö tavataan jakomielisyystaudissa eli skitsofreniassa. Sairaat itse tuntevat ajatuksen vaikeutumisen hajamielisyytenä, huonona keskittymiskykynä ja valittavat, että ajatus usein katkeaa, ajatuksenlanka häviää yht'äkkiä ja heidän on vaikea saada uudelleen kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Paitsi näitä lyhyitä ajatuskatkoja sattuu salpautumisia, jolloin ajatus kesken lausetta pysähtyy pitemmäksi ajaksi. Ulkopuoliselle tarkkailijalle skitsofreninen ajatushäiriö ilmenee ajatuksen hajanaisuutena, outoina käänteinä ja äkkinäisinä syrjähyppyinä aivan vieraisiin asioihin. Kokeellisesti voimme osoittaa, että skitsofrenisen ajatushäiriön perustana on kykenemättömyys ajatella alkuperäistä ajatusta loppuun saakka.


Kunnianarvoisan oppi-isän taidonnäyte vuodelta 1950 siitä, miten mielisairauksia tunnistetaan.

Varsin mielivaltaiselta ja villiltä ajatuksenriennolta vaikuttaa tohtorin omakin syrjähtely milloin mihinkin omasta hatusta vedettyyn juttuun.

Sääliksi käy ressukkaa edellä, oletettavasti naista, jota ei päästetty edes pääsiäiseksi kotiin:

Lainaus:
»Pääsiäiseksi minun pitää päästä kotiin. Onhan tohtorillakin koti ja lapsia, jotka tarvitsevat huoltajaa. Meillähän on uudet huoltolait ja muut uudistukset. Tämäkin sairaala kaipaisi uudistuksia, pitäisi maalata ja saada parempaa ruokaa, ananasta, jälkiruokia, suokaa meillekin hyvää ruokaa jne.»
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12159  Su 17 Hei 2016, 21:13 (GMT+3)  Aihe: Puppugeneraattorin uhreja Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 62-63


Sielulliset häiriöt voidaan täten ryhmittää seuraavan kaavan mukaan:

I. Pysyvät poikkeavat tilat ja niistä johtuvat sielulliset häiriöt.

A. Vajaamielisyys (oligofrenia).
a. Tylsämielisyys.
b. Vähämielisyys.
c. Heikkomielisyys.

B. Luonnevikaisuus (psykopatia).

II. Reaktiiviset sielulliset häiriöt.

A. Psykogeeniset eli patologiset reaktiot.
B. Neuroosit.

III. Varsinaiset mielisairaudet (prosessimielisairaudet).

A. Ulkosyntyiset, eksogeeniset mielisairaudet.
a. Aivovioittumista johtuvat mielisairaudet.
b. Infektiotaudeista johtuvat mielisairaudet.
1. Yleisinfektiosta johtuvat mielisairaudet.
2. Aivojen infektiosta johtuvat mielisairaudet.
c. Myrkytyksistä johtuvat mielisairaudet.

B. sisäsyntyiset, endogeeniset mielisairaudet.
a. Maanis-depressiivinen mielisairaus.
b. Jakomielisyystauti (skitsofrenia).
c. Kaatumatauti (epilepsia).
d. Varhaisessa vanhentumisessa esiintyvät ns. preseniiliset mielisairaudet.
e. Vanhuuden mielisairaudet.

--

Vajaamielisyys ei näin ollen ole mikään yhtenäinen tauti, vaan ryhmä sairaalloisia tiloja, joissa pääoireena on älyn kehityksen heikkous. Käytännöllisistä syistä jaamme vajaamieliset vajavuuden voimakkuuden mukaan kolmeen pääryhmään: tylsämielisiin eli idiootteihin, vähämielisiin eli imbesilleihin ja heikkomielisiin eli debiileihin. Nämä ryhmät eivät ole mitään taudin syyn mukaisia ryhmiä, vaan samalla älyllisellä tasolla olevien vajaamielisten vajaamielisyyden syy voi olla hyvin erilainen ja toisaalta taas sama syy voi saada aikaan toisella henkilöllä esim. vähä- ja toisella henkilöllä heikkomielisyyden. — Älyltään normaalien ja vajaamielisten välillä on ryhmä ihmisiä, joiden älyllinen kehitys on keskitason alapuolella, muttei kuitenkaan siinä määrin, että heitä voitaisiin pitää vajaamielisinä. Nämä heikkolahjaiset --


Miten näppärää idiooteilta, imbesilleiltä ja debiileiltä ottaa juuri heikoimmat uhrikseen! Hedelmistään se puukin tunnetaan:

Lainaus:
Käytännöllisistä syistä jaamme vajaamieliset vajavuuden voimakkuuden mukaan kolmeen pääryhmään: tylsämielisiin eli idiootteihin, vähämielisiin eli imbesilleihin ja heikkomielisiin eli debiileihin.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12160  Su 17 Hei 2016, 21:20 (GMT+3)  Aihe: Puppugeneraattori täydessä vauhdissa Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 70-71


Osa tottumiskyvyttömistä on torpideja tylsämielisiä, millä tarkoitetaan välinpitämättömiä, aloitekyvyttömiä ja velttoja tylsämielisiä, jotka eivät välitä epämiellyttävistäkään ärsykkeistä, eivät huomaa olevansa nälissään eivätkä piittaa puhtaudesta.

Vaikeasti hoidettaviin tylsämielisiin kuuluvat tottumiskyvyttömien lisäksi ne, joilla tylsämielisyyteen liittyy halvauksia, kaatumatautikohtauksia, sokeus tai kuurous tai jotka ovat levottomia ja helposti ärtyviä. Nämä ereettiset tylsämieliset ovat alinomaa liikkeellä, hypistelevät ja nyppivät kaikkea ja ärtyvät helposti. Heidän toiminnanhalunsa ilmenee tarkoituksettomana häärimisenä, äkillisinä ja voimakkaina mielitekoina ja joskus suoranaisena hävitysvimmana.

Vaikeasti hoidettavat tylsämieliset olisi mahdollisimman aikaisin saatava vajaamielisten laitokseen. Kotioloissa he tuottavat perheen muille jäsenille erinomaisia vaikeuksia ja pilaavat täysin toisten perheenjäsenten elämän. Myös tottumiskykyiset tylsämieliset kuuluvat laitoshoitoon, mihin heidät olisi saatava viimeistään heidän tullessaan kouluikään. Laitoshoidossa heidät voidaan opettaa määrättyihin käyttäytymistapoihin, pitämään itsensä siistinä ja alistumaan järjestykseen. Toiminnanhalu voidaan laitoksessa johdattaa sopivaan askarteluun, jopa hyödylliseen toimintaankin.

Tylsämielisten tulisi koko elämänsä olla heitä varten varatuissa laitoksissa. Jos he kouluiän päätyttyä joutuvat kunnalliskoteihin tai tavallisiin kotioloihin, unohtavat he pian kaiken laitoksessa oppimansa ja ovat pian häiritsemässä toisia hoidokkeja tai perheen muita jäseniä.

--

Vähämielinen on yleensä itsekäs, hän kohdistaa kaiken helposti itseensä, hän noudattaa mielitekojaan ja on usein herkkäuskoinen, joten hänet voidaan johdattaa kaikenlaisiin rikollisiin tekoihin. Vähämielisillä ei tavallisesti ole kestävyyttä, he elävät kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaan eivätkä osaa ensinkään suunnitella omaa tulevaisuuttaan.


Mitä edellisestä voisikaan sanoa?

Voi ressukoita, jotka ovat joutuneet tuollaisen koneiston uhriksi, psykopaattien armoille.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12161  Su 17 Hei 2016, 21:37 (GMT+3)  Aihe: Saisiko olla yksi aivoleikkaus? Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 94-95

Neuroosit = Lobotomia


Merkintä kirjan ylälaidassa paljastaa lobotomiaa käytetyn myös neurooseihin.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12194  Pe 29 Hei 2016, 14:57 (GMT+3)  Aihe: Mielisairasta hoitoa Vastaa lainaamalla viestiä

Admin 29.7.2016 klo 2.30 kirjoitti:
Admin 28.7.2016 klo 18.54 kirjoitti:
Admin 28.7.2016 klo 2.39 kirjoitti:
"Kun jo kauan sitten minua alkoi kiinnostaa ja pohdin, mitä skitsofrenia oikein on, Jumala järjesti siitä vuosia kestäneen oppitunnin", kuvailen edellä oppitunnin huipentuessa tuonne, jonne on tulossa monta aukeamaa skannattuja sivuja lisää rankimman vaiheen ollessa vielä edessä, kun sitaatteihin poimimani tekstit on rivi ja sana kerrallaan muokattava ja oikoluettava. Suurin osa tuosta ns. hoidosta on pöyristyttävää puoskarointia ja diagnosointi pelkkää tuulesta temmattua satuilua, skitsofreenikkojen jouduttua kärsimään kaikesta aina eniten.


En ole koskaan joutunut kuluttamaan aikaani järkyttävämpään puoskarointiin ja paskanjauhamiseen kuin mitä oikolukiessani kunnianarvoisien Martti Kailan ja Lyyli Kinnusen kirjaa Mielitaudit/Mielisairaanhoito. Äitini, jolla on jotain tolkkua päässään, on sanonut jo useamman kertaa, etten lukisi sitä - hänen sisarensa pänttäämää kirjaa - mutta pakkohan se on ollut tuodakseni koko sairaan vahingoittamisen päivänvaloon.


Olen nähnyt kirjan eteen tuntitolkulla vaivaa, ja nyt 11 aukeamaa lisää, yhteensä 36 laskujeni mukaan, kun asettelua ja muuta voisi vielä rukata.

Siinä riittää työsarkaa, kun tarkoituksena on kommentoidakin noita hoitoja vielä, niin kuin olen tuolla jo tehnyt. Pitkät sitaattini ovat tärkeitä ja tarpeen, että nähtäisiin koko hulluus, mitä se on.

Kiinnostaisiko esimerkiksi 1950-luvulla käytetty aversiohoito alkoholismin hoidossa, josta löytyy kuvaus pitkän sitaattini loppupuolelta niin kuin neiti Lyyli Kinnunen on sen kirjannut:

Lainaus:
Psykoterapiaa käyttäen vahvistetaan potilaan halua parantumiseen ja valmistetaan hänet tulevaan käsittelyyn.

Hoito vaatii eräitä teknillisiä järjestelyjä. Ensinnäkin täytyy sitä varten varata erillinen huone, jossa »istunnot» tapahtuvat. Sen tulisi olla rauhallinen ja vapaa häiritsevistä ulkopuolisista äänistä. Ikkunaan varustetaan eteenvedettävät pimennyskaihtimet. Huoneessa on baaripöytä, johon istunnon ajaksi asetetaan esille alkoholijuomia sekä kuhunkin lajiin kuuluvat pikarit, juomavettä sekä paperinenäliinoja potilaan käytettäväksi; jalka- tai pöytälamppu huoneen ja nimenomaan pöydän valaisemiseksi, vuode tai leposohva; ämpäri oksennusta varten sekä vahakangasesiliina potilaan vaatteiden suojaksi; mahanhuuhteluvälineet; steriilejä ruiskuja ja injektiokärkiä, stimuloimisaineita sekä apomorfiinia.

Ensimmäinen hoitokuuri käsittää tavallisesti 10 ns. istuntoa. Potilaan tulee olla ilman ruokaa ainakin 4 t. ennen käsittelyn alkamista. N. 20—30 min. ennen istunnon alkamista hän saa 1—2 tabl. Peraminia (tai Stimulania tms.) kollapsin ehkäisemiseksi, sekä sen jälkeen 0,04—0,1 Emetiniä veteen sekoitettuna. Vm. on hitaasti vaikuttavaa oksennuslääkettä. Sitten menevät potilas ja lääkäri hoitohuoneeseen, joka on asianmukaisesti kunnostettu. Potilas saa ruiskeena n. 0,5—1,5 ml 0,5 %:sta apomorfiinia, joka on voimakkaasti vaikuttavaa oksennuslääkettä, sekä tämän aineen haitallisesti vaikuttavien ominaisuuksien vastapainoksi ja sydämen vahvistamiseksi koffeinia. Lääkäri kaataa laseihin niitä alkoholijuomia, joita potilas yleensä ja halukkaimmin on juopotellessaan käyttänyt. Potilas istuu baaripöydän ääressä ja hän saa katsella, haistella ja lopuksi maistellakin esilletuotuja juomia. Saman aikaisesti alkavat kuitenkin oksennuslääkkeet vaikuttaa. Kun pahoinvointi lisääntyy, saa potilas tyhjentää useitakin lasillisia, jos vain kykenee sen tekemään. Tavallisesti hän kuitenkin ylenantaa kaiken, minkä on juonut. Ellei kunnollista ylenantamista tule, tehdään lopuksi mahanhuuhtelu. Siltä varalta, että käsittely kävisi potilaalle liian rasittavaksi ja sattuisi esim. sydänhäiriöitä, pitää huoneessa olla vuode ja stimuloimisvälineet. Istunto kestää kerrallaan 1/2—1 t. Sen jälkeen saa potilas mennä huoneeseensa lepäämään ja hän saa syödä niin pian kuin kykenee. Näin jatketaan sitten päivittäin n. 1—2 viikon ajan.

-- tulee vastenmielisyys alkoholia kohtaan erittäin voimakkaaksi ja kestää huomattavan pitkän ajan. Sen vahvistamiseksi annetaan tavallisesti n. 6 viikon kuluttua uusi »kuuri», jolloin tarvitaan vain 3—4 istuntoa.


Sitaateissani on kansio "Mielisairasta hoitoa", jonne olen kasannut kaiken ja jossa on riittänyt muokkaamista. Sydämessäni itkisin, ellei järki haluaisi tehdä työtään, saattaa julki koko paskaa.

Mielelläni irrottautuisin jo, mutta sontakasasta pulppuaa lisää paskaa pintaan. Selatessani kirjaa yöllä kiinnitin huomiota Mielitaudit-kirjan sivun 137 ylälaidassa reunamerkintään, jota hätkähdin. Olin saanut kirjan kummitädiltäni, jossa oli lukumerkintöjä vuodelta 1952, kaikenlaisia kommentteja ja alleviivauksia.

Sivun 137 ylälaitaan oli käsin rustattu: "Hoito. Melankoliaan sähköschokki ja lobotom."

Jumal'auta! Suomessahan on ollut oikein lobotomian hullut päivät eikä kukaan ole puhunut näistä mitään, saati julman silpomisen uhreille maksettu mitään korvauksia!


_________________

Viesti kopioitu täältä


Viimeinen muokkaaja, Admin pvm To 04 Elo 2016, 0:54, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12195  Ti 02 Elo 2016, 0:13 (GMT+3)  Aihe: Uhriksi otettu, hulluksi kirjoitettu. Vastaa lainaamalla viestiä

Admin 31.7.2016 klo 3.15 kirjoitti:
Lainaus:
{quote}{font=Comic Sans MS}{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-24-25{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 24-25

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-26-27{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 26-27


Kysymme vähämieliseltä: »Millä yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia?» Hän vastaa: »Ne ovat huonekaluja.» Vähämielinen on osannut löytää ylikäsitteen huonekalu. Mutta kun hänen pitäisi löytää yhteisnimitys »voikukalle, perunalle ja katajalle», niin hän on ymmällä. Hän ei osaa löytää ylikäsitettä »kasvi».

— Australian neekereistä kerrotaan, ettei heidän kielessään ole teonsanaa »liikkua». Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, jotka merkitsevät »kävellä hiljaa», »kävellä kovaa», »juosta lönkyttää» ja »juosta ripeästi», mutt'ei yhteistä sanaa näille kaikille. Niiden ylikäsite puuttuu. Alkukantaisten kansojen ja vähämielisten ajatustapa on hyvin samanlaista myös siinä, että heidän kielensä on kovin köyhä abstraktisista käsitteistä. Heillä ei ole sellaisia käsitteitä kuin »oikeus», »pahe», »ajatus» jne. Vähämielinen ei myöskään osaa määritellä sanaa »oikeus», muuten kuin esimerkin avulla, joka perustuu johonkin tiettyyn kokemukseen. »Oikeus» on vähämielisen mielestä esim. sitä, ettei saa varastaa. — Mitä korkeammalla tasolla jonkun ihmisen ajatuskyky on, sitä tarkempia hänen käsitteensä ovat ja sitä helpommin hän niitä käyttää.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-30-31{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 30-31


Vajaamielisellä ihmisellä käsitteiden muodostaminen jää epäselväksi ja niiden lukumäärä on pieni. Erityisesti ylikäsitteiden löytäminen ja käyttäminen on vaikeata. Voimmekin sanoa, että syvemmin vajaamielisillä, siis tylsä- ja vähämielisiltä puuttuu kyky löytää ylikäsitteitä.

Kun vähämieliseltä kysytään: »Mitä ovat rauta, sinkki ja kupari» tai »maito, vesi ja sprii», on hän ymmällä. Hän ei löydä ylikäsitteitä »metalleja» ja »nesteitä tai juoksevia aineita», vaan takertuu jokaiseen sanaan erikseen koettaen esimerkin avulla selittää sen.

Vajaamielisillä yleisten johtopäätösten teko, kyky yleistää, on vaillinaista. Ajatus kiintyy omakohtaisiin yksityisiin elämyksiin, joista vajaamielinen ei voi tehdä yleisiä päätelmiä. Täten vajaamielinen ei käsitä yhteiskunnallisia hallintojärjestelmiä, ei oikeussuhteita jne. Varsinkin abstraktiset mielikuvat ovat puutteellisia ja ajatus tarttuu havainnollisiin, koettuihin tapahtumiin. Vertailujen tekeminen ja vertauskuvien ymmärtäminen on vaikeaa ja puutteellista.

Vahvasti vähämielinen näkee oman kuvansa tynnyrissä olevan veden kalvossa ja huutaa veljellensä: »Tule katsomaan, tynnyrissä on mies.» Hän näkee veden kalvossa oman kuvansa, pitää tätä todellisena oliona eikä osaa tehdä eroa kuvan ja todellisen ihmisen välillä.

Vähämielisen on selitettävä sananlasku: »Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää» ja hän selittää näin: »Niin, lasi ja porsliini kiiltävät», ja vähän aikaa tuumittuaan lisää riemastuneena: »ja uudet lusikat ja aluminiastiat». Tässä vähämielinen on kokonaan havainnollisten mielikuvien vallassa, kyky ymmärtää vertauskuvia puuttuu.

Elimellisissä aivotaudeissa ajatuskyky hidastuu, asennoitus tulee kankeaksi, niin että sairas usein toistaa saman asian moneen kertaan. Ajatus kulkee vanhoja latuja, pikkuasiat ja tärkeät asiat sekoittuvat toisiinsa. Puhe tulee tämän johdosta tankkaavaksi ja liian seikkaperäiseksi. Uusien ajatusyhteyksien löytäminen on vaikeutunut ja johtopäätöksien teko käy hankalasti. Käsityskyky heikkenee ja arvostelukyky käy huonoksi. Puhumme tylsistymisestä, kun ajatuskyky on pysyvästi jäänyt alemmalle asteelle.

Sairaalla voi olla sellainen tunne, että ajatuksenkulku käy tavattoman nopeasti ja helposti, hän puhuu vaivattomasti, tekee nopeasti huomioita, mutta asia liittyy toiseen liian nopeasti ja jo ennenkuin edellinen on loppuunkäsitelty. Ajatus liittyy toiseen satunnaisen huomion välityksellä. Tällaista ajatushäiriötä nimitämme ajatuksenriennoksi, sairas syrjähtelee, poikkeaa alkuperäisestä päämäärästään satunnaisten ulkonaisten tapahtumien takia. Assosiaatioiden nopea kulku, asennoituksen toistuva vaihtuminen ja päämäärästä kiinnipitämisen puute on ominaista ajatuksenriennolle. Päinvastoin ajatuksen estymisessä ajatuksenkulku on hidasta, siirtyminen asiasta toiseen on vaikeutunut.

Esimerkki ajatuksenriennosta ja syrjähtelemisestä: »Pääsiäiseksi minun pitää päästä kotiin. Onhan tohtorillakin koti ja lapsia, jotka tarvitsevat huoltajaa. Meillähän on uudet huoltolait ja muut uudistukset. Tämäkin sairaala kaipaisi uudistuksia, pitäisi maalata ja saada parempaa ruokaa, ananasta, jälkiruokia, suokaa meillekin hyvää ruokaa jne.»

Erikoislaatuinen ajatushäiriö tavataan jakomielisyystaudissa eli skitsofreniassa. Sairaat itse tuntevat ajatuksen vaikeutumisen hajamielisyytenä, huonona keskittymiskykynä ja valittavat, että ajatus usein katkeaa, ajatuksenlanka häviää yht'äkkiä ja heidän on vaikea saada uudelleen kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Paitsi näitä lyhyitä ajatuskatkoja sattuu salpautumisia, jolloin ajatus kesken lausetta pysähtyy pitemmäksi ajaksi. Ulkopuoliselle tarkkailijalle skitsofreninen ajatushäiriö ilmenee ajatuksen hajanaisuutena, outoina käänteinä ja äkkinäisinä syrjähyppyinä aivan vieraisiin asioihin. Kokeellisesti voimme osoittaa, että skitsofrenisen ajatushäiriön perustana on kykenemättömyys ajatella alkuperäistä ajatusta loppuun saakka.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-62-63{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 62-63


Sielulliset häiriöt voidaan täten ryhmittää seuraavan kaavan mukaan:

I. Pysyvät poikkeavat tilat ja niistä johtuvat sielulliset häiriöt.

A. Vajaamielisyys (oligofrenia).
a. Tylsämielisyys.
b. Vähämielisyys.
c. Heikkomielisyys.

B. Luonnevikaisuus (psykopatia).

II. Reaktiiviset sielulliset häiriöt.

A. Psykogeeniset eli patologiset reaktiot.
B. Neuroosit.

III. Varsinaiset mielisairaudet (prosessimielisairaudet).

A. Ulkosyntyiset, eksogeeniset mielisairaudet.
a. Aivovioittumista johtuvat mielisairaudet.
b. Infektiotaudeista johtuvat mielisairaudet.
1. Yleisinfektiosta johtuvat mielisairaudet.
2. Aivojen infektiosta johtuvat mielisairaudet.
c. Myrkytyksistä johtuvat mielisairaudet.

B. sisäsyntyiset, endogeeniset mielisairaudet.
a. Maanis-depressiivinen mielisairaus.
b. Jakomielisyystauti (skitsofrenia).
c. Kaatumatauti (epilepsia).
d. Varhaisessa vanhentumisessa esiintyvät ns. preseniiliset mielisairaudet.
e. Vanhuuden mielisairaudet.

--

Vajaamielisyys ei näin ollen ole mikään yhtenäinen tauti, vaan ryhmä sairaalloisia tiloja, joissa pääoireena on älyn kehityksen heikkous. Käytännöllisistä syistä jaamme vajaamieliset vajavuuden voimakkuuden mukaan kolmeen pääryhmään: tylsämielisiin eli idiootteihin, vähämielisiin eli imbesilleihin ja heikkomielisiin eli debiileihin. Nämä ryhmät eivät ole mitään taudin syyn mukaisia ryhmiä, vaan samalla älyllisellä tasolla olevien vajaamielisten vajaamielisyyden syy voi olla hyvin erilainen ja toisaalta taas sama syy voi saada aikaan toisella henkilöllä esim. vähä- ja toisella henkilöllä heikkomielisyyden. — Älyltään normaalien ja vajaamielisten välillä on ryhmä ihmisiä, joiden älyllinen kehitys on keskitason alapuolella, muttei kuitenkaan siinä määrin, että heitä voitaisiin pitää vajaamielisinä. Nämä heikkolahjaiset --


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-66-67{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 66-67


Älykkyysmittauksen suorittaminen asianmukaisesti vaatii tavallisesti 1 1/2—2 tuntia. Jos on ilmeistä, että tutkittava henkilö on vajaamielinen eikä ole tarpeen saada selville tutkittavan tarkkaa älykkyysikää, voidaan muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä päästä perille, mihinkä vajaamielisten alaryhmään hän todennäköisesti kuuluu. Täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole mielisairas ja voi vastata kysymyksiin, on todennäköisesti tylsämielinen, ellei hän tunne kelloa, rahaa, kuukausien nimiä tai viikonpäiviä eikä tiedä ikäänsä. Jos tutkittava nämä tietää, mutta ei osaa muodostaa ylikäsitteitä, siis ei esim. osaa vastata kysymykseen »miten yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia» (huonekaluja) tai »mitä yhteistä on maidolla, vedellä ja öljyllä» (ne ovat nesteitä tai juoksevia aineita), on todennäköistä, että tutkittava on vähämielinen. Maaseudulla oleva vähämielinen ei yleensä opi valjastamaan hevosta tai lypsämään lehmiä.

Tylsä- ja vähämielisistä käytetään usein yhteisnimitystä syvemmin vajaamieliset. Tavallisesti he jo ulkonaisesti eroavat ikäisistään normaaliälyisistä ihmisistä erilaisten epämuotoisuuksien, kehonsa epäsuhtaisuuden tai älyttömän ja ilmeettömän ulkomuotonsa kautta. Tylsämieliset eivät voi ensinkään aloittaa koulunkäyntiään. --

Vajaamielisten lukumäärästä ei ole saatavissa tarkkoja lukuja. Tämä johtuu siitä, ettei ympäristö yleensä pane merkille lievää vajaamielisyyttä, erittäinkin jos kysymyksessä on alkeellinen ympäristö. Lievemmin vajaamieliset muuttavat lisäksi jo varsin paljon asuinpaikkaansa, joten heitä ei monasti tunneta. Yleisellä vajaamielisten laskennalla voidaan täten tavoittaa vain syvemmin vajaamieliset. Vuosina 1935—36 Sosiaalinen tutkimustoimisto suoritti vajaamielisten laskennan 65 maalaiskunnassa, 3 kauppalassa ja 4 kaupungissa. Tutkimuksessa tavoitettiin etupäässä vain syvemmin vajaamieliset. Tutkimuksen mukaan tylsä- ja vähämielisiä oli 0.44 % väkiluvusta. Kansaneläkelaitos jätti vakuutuksen ulkopuolelle vakuutuksen tullessa vuoden 1939 alussa voimaan kaikki silloin pysyvästi työkyvyttömät henkilöt. 18—54-vuotiaiden joukossa oli tylsä- tai vähämielisyyden perusteella työkyvyttömiä 0.47% vastaavasta samanikäisestä väestöstä. Tämäkin luku on todennäköisesti liian pieni. Tylsä- ja vähämielisten koko lukumäärä noussee meillä noin 0.55—0.60 %:iin koko väkiluvusta, joista noin 0.15 % on tylsä- ja 0.40—0.45 % on vähämielisiä. — Mitään heikkomielisten yleistä laskentaa ei meillä ole suoritettu. Ulkomaisten tutkimusten mukaan, jotka tylsä- ja vähämielisten osalta ovat päätyneet samoihin prosenttilukuihin kuin meillä suoritetut tutkimukset, heikkomielisiä olisi noin 1.5 % väkiluvusta. Näiden prosenttilukujen perusteella maassamme olisi noin 6 000 tylsä-, noin 16 000 vähä- ja noin 50—60 000 heikkomielistä.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-68-69{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 68-69


Vajaamielisten hoito on ennenkaikkea huoltokysymys. Tylsämieliset kuuluvat hyvin järjestyneessä yhteiskunnassa jatkuvaan laitoshoitoon. --


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-70-71{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 70-71


-- Osa tottumiskyvyttömistä on torpideja tylsämielisiä, millä tarkoitetaan välinpitämättömiä, aloitekyvyttömiä ja velttoja tylsämielisiä, jotka eivät välitä epämiellyttävistäkään ärsykkeistä, eivät huomaa olevansa nälissään eivätkä piittaa puhtaudesta.

Vaikeasti hoidettaviin tylsämielisiin kuuluvat tottumiskyvyttömien lisäksi ne, joilla tylsämielisyyteen liittyy halvauksia, kaatumatautikohtauksia, sokeus tai kuurous tai jotka ovat levottomia ja helposti ärtyviä. Nämä ereettiset tylsämieliset ovat alinomaa liikkeellä, hypistelevät ja nyppivät kaikkea ja ärtyvät helposti. Heidän toiminnanhalunsa ilmenee tarkoituksettomana häärimisenä, äkillisinä ja voimakkaina mielitekoina ja joskus suoranaisena hävitysvimmana.

Vaikeasti hoidettavat tylsämieliset olisi mahdollisimman aikaisin saatava vajaamielisten laitokseen. Kotioloissa he tuottavat perheen muille jäsenille erinomaisia vaikeuksia ja pilaavat täysin toisten perheenjäsenten elämän. Myös tottumiskykyiset tylsämieliset kuuluvat laitoshoitoon, mihin heidät olisi saatava viimeistään heidän tullessaan kouluikään. Laitoshoidossa heidät voidaan opettaa määrättyihin käyttäytymistapoihin, pitämään itsensä siistinä ja alistumaan järjestykseen. Toiminnanhalu voidaan laitoksessa johdattaa sopivaan askarteluun, jopa hyödylliseen toimintaankin.

Tylsämielisten tulisi koko elämänsä olla heitä varten varatuissa laitoksissa. Jos he kouluiän päätyttyä joutuvat kunnalliskoteihin tai tavallisiin kotioloihin, unohtavat he pian kaiken laitoksessa oppimansa ja ovat pian häiritsemässä toisia hoidokkeja tai perheen muita jäseniä.

--

Vähämielinen on yleensä itsekäs, hän kohdistaa kaiken helposti itseensä, hän noudattaa mielitekojaan ja on usein herkkäuskoinen, joten hänet voidaan johdattaa kaikenlaisiin rikollisiin tekoihin. Vähämielisillä ei tavallisesti ole kestävyyttä, he elävät kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaan eivätkä osaa ensinkään suunnitella omaa tulevaisuuttaan.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-94-95{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 94-95

{i}Neuroosit = Lobotomia{/i}


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-116-117{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 116-117


Maanis-depressiivisen mielisairauden depressiivisessä muodossa voidaan shokkihoidolla hyvin huomattavasti lyhentää sairauden aikaa. Jos lievä depressio näyttää tulevan pitkä-aikaiseksi ja estää sairasta olemasta työssä, voidaan joskus vain muutamalla sähköshokilla saada kohtaus paranemaan. Vaikeissa depressiotiloissa yhdistetty insuliini- ja sähköshokkihoito lyhentävät sairaudenaikaa. Jos depressio ei tavallisilla hoitokeinoilla näytä menevän ohi, kuten on laita silloin, kun siihen liittyy alkavia vanhuuden oireita, saadaan taudin pahin oire, alakuloisuus ja tuskallisuus leukotomialeikkauksen avulla miltei heti poistetuksi. Leukotomia on kuitenkin oikeutettu toimenpide, vasta kun sairaus on ollut hyvin pitkällinen ja kun muut toimenpiteet eivät siihen tehoa.

Maanisissa kohtauksissa shokkihoidoilla on selvästi pienempi vaikutus kuin depressiivisissä kohtauksissa. Pitempiaikaisella insuliinishokkihoidolla näyttää kuitenkin olevan ilmeisesti edullinen vaikutus.


{b}Jakomielisyystauti (skitsofrenia).{/b}

Jakomielisyystauti, skitsofrenia, on myöskin sisäsyntyinen mielisairaus, joka usein liittyy tiettyyn kehollis-sielulliseen rakenteeseen, vaikk'ei tämä ole läheskään yhtä selvästi ilmenevä kuin maanis-depressiivisessä mielisairaudessa. Huomattavan suurella osalla jakomielisyystautia potevista tavataan leptosominen, atleettinen tai dysplastinen kehonrakenne. Jakomielisyystaudin riippuvuus skitsotyymisestä temperamentista ei myöskään ole yhtä ilmeinen kuin maanis-depressiivisen mielisairauden suhde syklotyymiseen temperamenttiin. Kuitenkin on merkillepantavaa, että jakomielisyystautia sairastavien lähimmässä suvussa on huomattavan runsaasti sielulliselta rakenteeltaan vahvasti poikkeavia, skitsoidisia henkilöitä. Niinpä jakomielisyystautisten sisaruksista noin 10 %:lla on voitu todeta siksi vahvoja skitsoidisia piirteitä, että heitä on pideltävä psykopaatteina.

Jakomielisyystautiin sairastuvilla on useimmiten jo ennen taudin puhkeamista piirteitä skitsoidisesta luonteesta. He ovat sulkeutuneita, arkoja ja jännittyviä, liikaherkkiä tai jyrkkiä taikka sitten välinpitämättömiä ja kylmiä, käytöksessään kulmikkaita, uhmailevia ja oikullisia. Usein he ovat osoittaneet taipumusta merkillisyyksiin ja eriskummaisiin mieliharrastuksiin. Lähes kolmannella osalla ei kuitenkaan ennen taudin puhkeamista havaita mitään poikkeavia luonteenpiirteitä.

Jakomielisyystauti on ennen kaikkea nuoruuden tauti, mistä johtuu sen varhaisempi nimitys nuoruuden tylsistyminen (dementia praecox). Kuitenkin on huomattava, että jakomielisyystauti, varsinkin sen ns. paranoidinen muoto, esiintyy myös myöhemmällä iällä. Keski-iän lopulla puhkeavat mielisairaudet kuuluvat monesti jakomielisyystautiin, vaikka niiden oireet jossakin määrin poikkeavat jakomielisyystaudin tavallisista oireista.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-128-129{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 128-129

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-130-131{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 130-131


Jakomielisyystaudin hoidossa on vuodesta 1936 lähtien ollut käytännössä ns. insuliini- ja cardiazolishokkihoito. Vuodesta 1938 lähtien on näiden järkytyshoitokeinojen lisäksi tullut käytäntöön sähköshokkihoito. Nämä uudet hoitokeinot muodostavat käännekohdan mielisairaiden hoidossa. On näet osoittautunut, etteivät ne tehoa vain jakomielisyystautitapauksiin, vaan vielä suuremmassa määrässä psykogeenisiin reaktiivisiin mielisairauksiin ja erilaisiin depressiotiloihin. Saadut kokemukset ovat osoittaneet, että eritoten jakomielisyystaudin paranemismahdollisuudet ovat sitä paremmat, mitä varhaisemmassa taudin vaiheessa sairas on tullut hoitoon. Onkin ilmeistä, ettei shokkihoidon antamisessa ole viivyteltävä. Niin pian kun diagnoosi on varma, on siihen viipymättä ryhdyttävä. Jos shokkihoito on alettu, ennenkuin taudin puhkeamisesta on kulunut puoli vuotta, ovat paranemismahdollisuudet varsin suotuisat. Runsaasti enemmässä kuin puolessa tautitapauksia hoidolla saadaan aikaan joko täydellinen toipuminen tai siksi huomattava paraneminen, että sairastunut voi uudelleen ryhtyä työhönsä. Jos tauti sitä vastoin on jatkunut yli 2 vuotta, ovat paranemismahdollisuudet shokkihoidollakin varsin pienet.

Kaikki shokkihoitomuodot ovat hoitomenetelmiä, joita voidaan käyttää vain sairaaloissa ja jotka vaativat erityisesti koulutetun henkilökunnan. Hoidon aikana potilaan tulee olla jatkuvasti lääkärin valvonnan alaisena. — Shokkihoito on tarkemmin kuvattu kirjan sairaanhoidollisessa osassa.

On ehkä paikallaan muutamalla sanalla kosketella jakomielisyystaudin hoitoa aivoleikkauksen eli leukotomian avulla. On huomattava, ettei leikkauksella saada alkuperäistä tautia parannetuksi. Sillä voidaan etupäässä vaikuttaa niihin taudin oireisiin, joihin liittyy voimakas affekti. Jos siis jakomielisyystautitapaus ei ole parantunut muulla hoidolla ja jos taudinkuvaa hallitsevat tuskalliset harhaluulot tai vaikeat kiihtymystilat, on leukotomia oikeutettu ja silla voidaan silloin myös saada sairaan käyttäytyminen siinä määrin muutetuksi, että hän voi tulla toimeen sairaalan ulkopuolellakin.


{b}Kaatumatauti{/b} (epilepsia).

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-132-133{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 132-133


Ärtyisyystilat tulevat odottamatta ilman ulkonaista aihetta. Jonakin päivänä sairas on hiljainen, synkkämielinen, ei puhu mitään ja on haluton kaikkeen. Puhuteltaessa hän tiuskaisee, pienikin ärsytys nostattaa hänet kiukkuun, jolloin hän voi silmittömästi käydä toisten sairaiden tai hoitajien kimppuun. Ärtyisyystila häviää tavallisesti vähitellen muutamassa päivässä.

Sielulliset häiriöt ilmenevät epileptisenä luonteenmuutoksena ja ajatustoiminnan häiriintymisenä. Epileptiselle luonteenmuutokselle on ominaista yhä lisääntyvä hitaus ja ärtyisyys. Hitauden yhteydessä sairas usein tulee luonnottoman turhantarkaksi ja perusteelliseksi. Ärtyisyys tulee ilmi siinä, että sairas kiihtyy vähäisestäkin harmista, hän suutahtaa ja kiivastuu helposti. Hän on vahvasti itsekeskeinen, usein kateellinen toisille ja luulee itseään kohdeltavan huonommin kuin toisia. Ajatuskyvyn häiriö näyttäytyy ajatuksen hitautena, liiallisena seikkaperäisyytenä, sairas aivan vajoaa pikkuseikkoihin näkemättä pääasioita, hän takertuu puheissaan samaan asiaan ja puhe on usein empivää ja toistavaa.

Epileptisessä tylsistymistilassa sairas on ärtyisä, itsepäinen, pitkäveteinen ja takertuva. Ajatustoiminta on hidasta, toistavaa, arvostelukykyä ei ole lainkaan. Sairas muistaa huonosti eikä kykene osoittamaan mitään mielenkiintoa itsensä ulkopuolella oleviin asioihin.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-136-137{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 136-137


Involutiivisten ja preseniilien mielisairauksien taudinkuva on hyvin monimuotoinen. Ne liittyvät myös niin läheisesti toisiinsa, ettei niitä tässä yhteydessä ole syytä erikseen kuvata. Erityisen tavallisia näiden taudinkuvien joukossa ovat involutio- ja preseniili synkkämielisyys eli melankolia ja preseniili vainoamismielisairaus. Edellisessä masentuneeseen ja alakuloiseen mielialaan liittyy usein vaikea tuskallisuus. Tämä saattaa täydellisesti hallita taudinkuvaa. Tuskallisuus on niin suuri, ettei sairas ensinkään osaa pysyä alallaan, vaan liikehtii alinomaa. Joskus se johtaa voimakkaaseen itsemurhan haluun. Sairas yrittää pää edellä syöksyä seinää vastaan tai takoo alinomaa päätään seinää tai sängyn reunaa vastaan. Toinen luonteenomainen piirre preseniileille melankolioille on se, että sairailla on erittäin runsaasti kehollisia sairauden oireita. Heillä on vaivoja milloin missäkin osassa kehoaan ja usein nämä saavat suoranaisen harhaluulojen leiman. Sairas väittää, ettei hän kykene mitään nielemään, koska hänen ruokatorvensa on kasvanut kiinni, ettei mikään sula hänen vatsassaan, koska suolet ovat kuivuneet, ettei veri ensinkään kierrä, koska verisuonet ovat tukkeutuneet jne. Masentuneeseen mielialaan liittyy usein tyytymätön ja epäluuloinen asenne ympäristöä kohtaan, minkä perusteella saattaa syntyä suoranaisia suhtautumisajatuksia.

Preseniilissä vainoamismielisairaudessa sairaan muisti, ajatuksen juoksu, käyttäytymistapa ja suhtautuminen ympäristöön ovat tavalliset. Sairaan vainoamis- ja kohdistumisajatukset syntyvät selvän harhaelämyksen perusteella. Sairas on kaikkialla huomaavinaan salaperäisiä henkilöitä, jotka pitävät häntä silmällä. Koiran liikkuminen kadulla tarkoittaa muka häntä, ihmisten puheilla on salattu, häneen kohdistuva tarkoitus. Näin kehittyy vähitellen täydellinen harhajärjestelmä, jota sairas yrittää loogillisesti perustella ja josta hän tinkimättä pitää kiinni. Joskus nämä harhaluulot rajoittuvat aivan pieneen piiriin, esim. aviopuolison uskottomuuteen, josta sairas saa mitä merkillisimpiä todistuksia ja jotka ilmeisesti ovat elämysperäisiä. Vainoamisharhaluuloihin saattaa liittyä myös aistinharhoja, sairas maistaa, että ruoassa on myrkkyä, huoneeseen on päästetty myrkyllistä kaasua jne.

Vaihdevuosien aikana ja ennenaikaisessa vanhuudessa esiintyvät synkkämielisyystilat ovat erityisen kiitollisia shokkihoidolle. Ne paranevat varsin pian ja usein täydellisesti. Preseniili vainoamismielisairaus sitävastoin paranee harvoin täysin, vaikkakin harhaluulot voivat vähitellen heikentyä eivätkä enää ole pakottavan toiminnan ohjeena. Aika ajoin harhaluulot saattavat taas ilmaantua voimakkaampina ja pakottavampina.

Vanhuuden mielisairauksista ovat tavallisimmat vanhuuden höperyys eli seniili demenssi ja aivoverisuontenkalkkeutumisesta eli arteriosklerosista johtuva vanhuuden mielisairaus. Nämä kaksi taudinmuotoa kutoutuvat usein toisiinsa ja niillä on paljon yhteisiä piirteitä.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-140-141{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 140-141


Vanhuuden mielisairauksissa on ennen kaikkea huolehdittava sairaan puhtaudesta ja kehollisesta hyvinvoinnista. Sairaat saavat helposti makuuhaavoja ja infektioita ihoonsa. Hyvissä oloissa useimmat vanhuuden mielisairaat voivat asustaa kotonaan tai olla sijoitettuina sopiviin heitä varten varattuihin laitoksiin tai perheisiin, ahtaissa oloissa he voivat joutua pöyristyttävään kurjuuteen.

--

Mielisairas otetaan mielisairaalaan hoidettavaksi hakemuksen perusteella, jonka tekee sairaasta lähinnä huolehtiva omainen, terveydenhoito- tai huoltolautakunnan puheenjohtaja, poliisi- tai muu viranomainen, jonka huolenpidon alaisena mielisairas sairastuessaan on ollut.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-142-143{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 142-143


Jos mielisairas on itselleen tai yleiselle turvallisuudelle vaarallinen, niin poliisiviranomaisen on ryhdyttävä toimenpiteisiin hänen toimittamisekseen mielisairaalaan. Tällöin on esteettömän henkilön todistettava hänen vaarallisuutensa, ja ellei tarpeellisia asiapapereita haitatta heti voida hankkia, voidaan mielisairas ilman niitäkin toimittaa hoidettavaksi mielisairaalaan. Viimeistään neljäntoista päivän kuluessa on kaikki asiapaperit kuitenkin hankittava. Jos jonkun henkilön esiintymisen perusteella on aihetta epäillä, että hän on mielisairas ja ilmeisesti yleiselle turvallisuudelle tai itselleen vaarallinen, tulee poliisiviranomaisen huolehtia hänen toimittamisestaan mielisairaalaan mielentilan tutkimusta varten. — Mielisairaalaan voidaan ottaa hoidettavaksi myös sairaita oman hakemuksen perusteella. Tällöin ei lääkärintodistus ole tarpeellinen. Hakemus on tehtävä kirjallisesti ja kahden esteettömän henkilön on todistettava se oikeaksi.

--

Sterilisoimislain (17. 2. 1950) 1 §:n mukaan mielisairas ja vajaamielinen voidaan ilman omaa suostumustaan määrätä tehtäväksi suvun jatkamiseen kykenemättömäksi (sterilisoitavaksi), jos on syytä varoa, että sellainen vajaakelpoisuus periytyisi hänen jälkeläisiinsä, tai jos on todennäköistä, että hänen lapsensa jäisivät hänen tällaisen vajaakelpoisuutensa takia huoltoa vaille.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/martti_kaila_mielitaudit_wsoy_1950_s-146-147{/imgr}
Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 146-147


Mielisairaalla ei ole oikeustoimikelpoisuutta, joten hän ei voi mielisairaana ollessaan solmia päteviä oikeustoimia. Mielisairas ei siis voi antaa valtakirjaa, ei tehdä kauppasopimuksia, ei mennä sitoumuksiin eikä tehdä testamenttia. Potilas, joka on mielisairaalassa hoidettavana sellaisen lääkärintodistuksen nojalla, missä todistetaan hänen olevan mielisairaan ja tarvitsevan hoitoa mielisairaalassa, ei voi tehdä mitään edellämainittuja sitoumuksia. Oikeustoimikelpoisuutta vailla olevalle mielisairaalle on tuomioistuimen määrättävä holhooja, jolloin holhooja sairaan puolesta tekee tällaiset sitoumukset (holhouslaki 19/8 1898. §§ 17 ja 19).


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-20-21{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 20-21


Valtion mielisairaalat ovat vain suhteellisen vähäisessä määrin riittäneet tyydyttämään mielisairaanhoitopaikkojen tarvetta, joten kehitys on johtanut pakostakin siihen, että em. asetuksen kunnille myöntämästä oikeudesta perustaa mielisairaaloita on ennen pitkää tullut velvollisuus. Voidakseen järjestää mielisairailleen laissa tarkoitetun, asianmukaisen hoidon, ovat kunnat välittömästi ja tehokkaasti alkaneet osallistua mielisairaanhoito-olojemme kehittämiseen ja ottaneet kantaakseen osan tästä johtuvia taloudellisia rasituksia. Maalais-, kauppala- ja kaupunkikunnat ovat muodostaneet kuntayhtymiä, joiden toimesta on perustettu ns. piirimielisairaaloita eri puolille maata.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-36-37{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 36-37


Jollei matka ole hyvin pitkä, on mukavinta kuljettaa potilas henkilöautolla lähtöpaikasta perille saakka, jolloin vältytään uteliaiden ihmisten huomiolta. Matkustaminen junavaunussa tai linja-autossa on sairaalle kiusallista ja ärsyttävää, ja se voi myös koitua matkustavalle yleisölle häiritseväksi ja piinalliseksi. Potilasta ei saa milloinkaan toimittaa viekkaudella ja narraamalla sairaalaan, tällainen menettely herättää hänessä vihaa ja katkeruutta sitten kun oikea asianlaita hänelle selviää. Seurauksena voi myös olla reaktio, joka huonontaa hänen tilaansa, tai se aiheuttaa sen, että potilas ottaa heti kielteisen ja vihamielisen asenteen hoitajia ja koko sairaalaa kohtaan, mikä puolestaan vaikeuttaa hänen hoitoaan. Yleensä olisi omaisten parasta kääntyä paikallisten huoltoviranomaisten puoleen, kun sairaan hoidon järjestäminen on kysymyksessä, sillä nämä hoitavat tehtävän asiantuntemuksella. Terveyssisar tai sosiaalihuoltaja voi myös saattaa potilaan sairaalaan. Useimmiten on aivan tarpeetonta turvautua poliisin apuun. Sairaan sitominen köysillä tai paneminen käsirautoihin ei saa tulla kysymykseenkään. Jos on välttämätöntä, on parempi käyttää rauhoittavia lääkkeitä.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-40-41{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 40-41


Tutkimusten toimittaminen voi viedä paljonkin aikaa sekä vaatia lääkäriltä suurta kärsivällisyyttä, jos potilas sairautensa takia on kovin levoton, sekava, vastahakoinen tai estynyt. Täydentäviä tutkimuksia suoritetaan sitä mukaa kuin potilaan tila sallii ja tarve vaatii. Psyykillisen tilan selville saaminen vaatii, paitsi jatkuvia huomioita potilaan käyttäytymisestä, puheista ym. seikoista, myös kahdenkeskisiä, luottamuksellisia keskusteluja lääkärin kanssa. Sekä sairauden määrittelyn että terapian kannalta on lääkärin välttämätöntä saada tietää, mitä potilaan mielessä liikkuu, onko hänellä ajatushäiriöitä, harhaluuloja, komplekseja tms. Potilaalla voi kuitenkin olla niin voimakkaita estoja, ettei hän voi puhua, vaikka varmaan sitä haluaisikin, tai sitten hän ei syystä tai toisesta tahdo paljastaa sisintään. Joissakin tapauksissa voi olla suurta hyötyä narkoanalyysin suorittamisesta. Tähän tarkoitukseen käytetään tavallisimmin Amytal, Pentotal tai Isomyl natrium nimisiä valmisteita, jotka kaikki kuuluvat barbituras-ryhmään. Lääkettä, esim. 10—20 % Isomyliä ruiskutetaan hyvin hitaasti n. 0.5—1.0 g potilaan laskimoon. Samanaikaisesti haastatetaan potilasta. Aine synnyttää lievän humalan kaltaisen tilan, estot häviävät, potilaan mieliala kohoaa, muuttuu euforiseksi, ja hänelle tulee luottautumisen tarve sekä kyky ja halu ilmaista ajatuksiaan. Lääkkeen vaikutus kestää n. 1/2 tuntia. On varottava käyttämästä liian suuria annoksia, sillä silloin voi potilas väsyä liian nopeasti ja nukahtaa kesken kaiken. Menetelmä ei ole aina täysin vaaraton, lääke voi aiheuttaa sydänhäiriöitä.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-54-55{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 54-55

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-56-57{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 56-57


Omakohtaisesti sairas on ulkomaailman kanssa yhteydessä pääasiallisesti kolmella tavalla: hän saa kirjoittaa kirjeitä ja vastaanottaa niitä; hänen luonaan käy vieraita; hän saa itse käydä tapaamassa omaisiaan. Ulkomaailma vaikuttaa sairaisiin usein sangen voimakkaasti; yksi vieraskäynti, yksi ainoa kirjekin voi saada aikaan täydellisen muutoksen hänen tilassaan tai vaikuttaa vahingollisesti omaisiin tai yleisöön, minkä vuoksi valvonta on tässäkin suhteessa välttämätön. Valvontaan suhtaudutaan usein väärin ja paheksuen niin yleisön kuin potilaidenkin taholta, mikä voi johtua monenlaisista syistä, esim.: ennakkoluuloihin perustuva epäedullinen käsitys laitoksesta, puutteelliset tiedot sairaalaoloista ja -tavoista ja sairauden laadusta, herkkäuskoisuus ja sokea myötätunto; potilaiden omat aikomukset, kuten salahankkeet, karkaamisen valmistelut, väkijuomien, lääkkeiden ja kirjeiden salakuljetus yms. Usein myös sellaiset ihmiset, jotka itse ovat kohdelleet sairasta huonosti tai hänestä vähiten välittäneet, ovat juuri kärkkäimpiä esittämään vaatimuksia ja moitteita hoidon suhteen sitten, kun potilas on joutunut sairaalaan.


{b}Kirjeet.{/b}

Potilaiden postin, niin tulevan kuin menevänkin, tarkastaa lääkäri. Usein potilas esittää ajatuksensa kirjeellisesti aivan toisin kuin suullisesti, ja täten lääkäri saa hänestä uusia tietoja. Kirje saattaa olla aivan sekava tai niin harhojen värittämä, että se sopii paremmin sairaskertomukseen liitettäväksi kuin lähetettäväksi, tai sairas voi kirjoittaa sellaista, jota hän itse myöhemmin katuisi tai josta voisi olla hänelle ikäviä seurauksia. Kverulantit ja paranoidiset potilaat kirjoittavat mielellään uhkaus- ja kantelukirjeitä omaisilleen, tunnetuille henkilöille, korkeille viranomaisille tai laitoksille. Tällaisten sepustusten perilletulo tietysti aiheuttaisi ikävyyksiä niiden saajille, eikä vähiten asianomaiselle sairaalalle. Hyvin usein taas sukulaiset ja tuttavat lähettävät ajattelemattomia kirjeitä; ne voivat sisältää kuolinsanomia, selostuksia taloudellisista vaikeuksista, onnettomuuksista tms., vieläpä voi tulla suoranaisia haukkumakirjeitäkin. On luonnollista, että potilas reagoi voimakkaasti, jos hän saa tällaisen lähetyksen. Kotona sattuneista kuolemantapauksista tai muista ikävyyksistä voi sen sijaan lääkäri harkintansa mukaan ilmoittaa potilaalle, tehden sen varovaisesti ja hienotunteisesti. Siis sekä potilaan että yleisön kannalta on kirjeiden tarkastaminen tarpeellista. Valvontaviranomaisille tarkoitettuja kirjeitä ei saa pidättää. Kirjeiden salakuljetus on ehkäistävä tarkan valvonnan avulla. Jos suljetulla osastolla annetaan potilaalle kynä ja kirjoituspaperia, on myös pidettävä huoli, että ne saadaan takaisin. Jollei potilas syystä tai toisesta pysty kirjoittamaan omaisilleen, on hän ja varsinkin omainen usein suuresti kiitollinen, jos hoitaja kirjoittaa hänen puolestaan.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-58-59{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 58-59


Makeisia ja ruokatavaroita ei yleensä pidä jättää potilaan itsensä haltuun, hän voisi jättää ne syömättä ja pahentumaan, toiset potilaat voisivat anastaa ne tai niitä voitaisiin tarjota sellaisillekin sairaille, jotka syystä tai toisesta eivät saisi niitä juuri silloin syödä (esim. insuliini- tai sähköhoidossa olevat).

Myöskään vaatteita ei saa jättää potilaille itselleen, sillä hoitajat ovat niistä kuitenkin vastuussa, eikä kirjeitä, joita lääkäri ei ole tarkastanut.

Potilas ei saa antaa vierailleen kirjeitä eikä mitään tavaroitaan ilman asianomaista lupaa.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-86-87{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 86-87


Työhoidon toteuttamista varten tulisi mielisairaalassa olla mahdollisuudet puutarhanhoitoon, maanviljelykseen sekä karjanhoitoon. Lisäksi pitäisi laitoksessa olla kunnolliset kutoma- ja ompelusalit, miesten käsityösalit ja ammattityöhuoneet; käsipesula, mahdollisuus työhön keittiössä, leipomossa, pesulassa, silityshuoneessa jne. Osastoilla pitäisi olla riittävästi päivähuoneita, joissa epäluotettavimmat ja kehollisesti heikommat potilaat voivat työskennellä. Kaikkien työpaikkojen tulisi olla tilavia, valoisia ja ilmavia, käytännöllisesti sijoitettuja ja tarkoitustaan vastaavasti sisustettuja ja varustettuja. Potilaiden työskentelyä johtavat lähinnä ammattitaitoiset sairaanhoitajat, mutta eri ammattityöhuoneissa tarvitaan lisäksi työmestareita, kuten käsityönopettajat, puuseppä, räätäli, suutari jne.

--

2. Osastolla suoritettavat käsityöt, joita on mitä erilaisimpia: paikkaus- ja ompelutyöt, koruompelu, virkkaaminen ja nyplääminen, sukkien ja käsineiden neulominen, nauhojen, sidekankaan, tomu- ja nenäliinojen kutominen pienillä kudinpuilla, villojen karstaaminen ja kehräys, paperipussien, kirjekoteloiden ja savukkeiden valmistus, Fröbelin työt jne. Mahdollisuudet ovat monet, joten kullekin potilaalle voidaan löytää sopivaa ja mieluista työtä. Itse työn laatu voi siis olla varsin vaativaa, mutta se on tarkoitettu potilaille, joitten suhteen tarvitaan vielä joka hetkistä valvontaa tai huomiointia.

3. Siivous- ja taloustyöt osastolla.
Potilaat auttavat siivoojia heidän töissään, mutta ovat hoitajan välittömän valvonnan alaisina. Ainoastaan täysin luotettavat ja siistit potilaat voidaan päästää osaston keittiöön työhön.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-88-89{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 88-89

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-90-91{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 90-91


A. Käsityösalit sijoitetaan mieluimmin erilliseen rakennukseen tai kerrokseen, ja ne on jaettu eri osastoihin työn laadun mukaan. Käsityösaliin tuodaan potilaita eri osastoilta ja he työskentelevät siellä määrätunnit päivässä hoitajien valvonnan ja ohjauksen alaisina. Työtä johtaa käsityönopettajatar, joka myös hoitaa käsityösalin varaston ja kirjanpidon. Naisten käsityösalissa kudotaan laitoksessa tarvittavia kankaita, kuten pyyhkeitä, pöytäliinoja, verhoja, pukukankaita ym., ommellaan uusia liina- ja pitovaatteita sekä korjataan ja paikataan entisiä. Tässä työssä tarvitaan tavallisesti ammattiompelijattariakin avuksi. Lisäksi voidaan käsityösalissa tehdä samantapaisia käsitöitä kuin osastoillakin.

--

Miesten käsityösalin eri osastoilla valmistetaan eteis- ja kynnysmattoja erilaisista raaka-aineista, tehdään harjoja sekä punontatöitä. Raaka-aineina viimeksimainittuihin käytetään rottinkia, niintä, pajua, juurta, päreitä ym. ja niistä tehdään koreja, rasioita, huonekaluja jne. Tänne kuuluu myös kirjansitomo, ehkä pieni kirjapainokin sekä työhuone, jossa valmistetaan leikkikaluja, kehyksiä, kukkatelineitä ym. pienempiä puuesineitä ja tarvekaluja sekä metallitöitä.

Mikäli käsityösalien tuotanto ylittää laitoksen oman tarpeen, on sen myynti järjestettävä sopivalla tavalla, esim. pitämällä myyjäisiä. Myös voidaan eri tarvikkeiden myynnistä tehdä sopimus jonkin kauppaliikkeen kanssa, jolloin harjoilla, leikkikaluilla, matoilla, kukkakoreilla ym. on vanna menekki, tai esim. kaupungin toiset sairaalat voivat tilata mielisairaalasta pyyhe- ja tomuliinat, ikkunaverhot jne. Täten saadaan uusia varoja raaka-aineiden ja työvälineiden hankkimista varten.

B. Ulkotyöt on myös jaettu useihin eri ryhmiin potilaiden tason, luotettavuuden ja työtehon mukaan.

Alimmalla asteella ovat ns. vaunuryhmät. Vaunut ovat nelipyöräisiä, vetotangolla varustettuja keveitä vankkureita, joilla potilaat kuljettavat halkoja, hiiliä ym. ja talvella huolehtivat lumen poiskuljetuksesta, mikäli se on tarpeen. Naispotilaistakin voidaan muodostaa vaunuryhmiä, mutta heille on järjestettävä kevyempää työtä. Tähän ryhmään kuuluu keskimäärin 8 potilasta, tylsistyneitä, estyneitä katatoonikkoja, idiootteja ja muita sellaisia sairaita, jotka eivät pysty oma-aloitteiseen työhön, mutta jotka on hyvä saada edes liikkumaan ulkoilmassa. Tärkeätä on kärsivällinen opetus ja ohjaus sekä mukanatyöskentely.

Seuraavat ryhmät on muodostettu korkeammalla tasolla olevista potilaista, jotka kuitenkin ovat siksi epäluotettavia, että työn tulee tapahtua varsinaisella sairaala-alueella, osastojen läheisyydessä. Miespotilaat näissä ryhmissä suorittavat sairaala-alueen tasoitus- ja raivaustöitä, auttavat puiston ja istutusten hoidossa jne. Vastaavat naisten työryhmät lakaisevat ja haravoivat pihamaita, teitä ja ruohokenttiä.

Luotettavimmat ja kykenevimmät potilaat työskentelevät puutarhassa, pelloilla ja niityillä, naiset kasvitarhassa. He auttavat myös syksyisin sadonkorjuussa. Jos näihin ryhmiin kuuluu myös epäluotettavia potilaita, tai jos työ tapahtuu kauempana sairaalasta, tulee ryhmän mukana olla kaksi hoitajaa.

--

5. Ammattilaisen valvonnan alaisena suoritettavat työt.

Tähän ryhmään kuuluvat puusepän, maalarin, verhoilijan, suutarin ja räätälin työhuoneissa, pesulassa ja keittiössä sekä leipomossa suoritettavat työt. Tällöin potilaat eivät enää ole sairaanhoitajan välittömän valvonnan alaisina, vaan jonkun ammattilaisen, joka tosin on velvoitettu pitämään heila silmällä ja heistä vastaamaan.

Osaston ulkopuolella olevista työpaikoista olisi vaadittava paljon tarkemmat tiedoitukset kuin yleensä on tapana. Toisaalta taas pitäisi kaikille laitoksen palveluksessa oleville henkilöille, jotka joutuvat potilaiden kanssa tekemisiin, ilmoittaa sairaiden ominaisuuksista, varsinkin heidän vaarallisista puolistaan.

6. Itsenäinen työ on ylimpänä asteena työhoidossa. Tällöin annetaan potilaille määrättyjä toimia ja tehtäviä suoritettavaksi ilman varsinaista valvontaa. Heille osoitetaan luottamusta heidän henkisten kykyjensä ja luotettavuutensa mukaan ja näin herätetään heidän vastuuntuntonsa ja itseluottamuksensa. Sopivia toimia ovat esim. siivoustyöt osaston ulkopuolella, pienkarjanhoito, työskentelykonehuoneessa, pajassa, auton apumiehenä, hevosmiehenä, talonmiehen tehtävissä, määrätynlaisissa kansliatöissä jne.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-92-93{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 92-93


Ei ole niinkään harvinaista, että ymmärtämättömät omaiset ja ystävät selittävät potilaalle, ettei hän ole tullut sairaalaan tekemään työtä, vaan »saamaan hoitoa», että laitos käyttää hyödykseen häntä ja että häntä sen vuoksi pidetään kauemmin sairaalassa.

--

Heille voidaan järjestää ylimääräistä kahvitarjoilua, jakaa tupakkaa ja makeisia tms. Monissa sairaaloissa maksetaan potilaille ns. ahkeruusrahoja, joitten suuruus vaihtelee työnlaadun ja -suorituksen mukaan, ja jotka potilaat saavat käyttää tai säästää harkintansa mukaan. Varsinaista palkkaa on sen sijaan vältettävä, sillä silloinhan työhoidon perusaate menettää merkityksensä. Eri asia on, jos jollekin tarkoituksellisesti järjestetään ansiomahdollisuus sairaalassa.

Työterapian tultua käytäntöön muuttui myös hoitohenkilökunnan asema. Entisen »vartijan» tilalle tuli sairaanhoitaja, jolta vaaditaan paitsi fyysillistä kuntoa, myös älykkyyttä ja vastuuntuntoa, käytännöllistä taitavuutta ja psykologista taitoa suhtautumisessaan sairaisiin.

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-94-95{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 94-95


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-96-97{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 96-97


Kirjoittaminen, piirustaminen ja maalaaminen sopivat hyvin vapaa-ajan askarteluksi, sitä paitsi ne antavat usein selvän kuvan sairauden tilasta. Potilaan aikaansaannokset on näytettävä lääkärille. Jos potilaalla on halua ja taipumusta esim. siveltimen tai värikynien käyttöön, saa hän kernaasti tätä harrastustaan toteuttaa. Mielisairaiden taiteella on suuri merkitys paitsi taiteen olemuksen selvittäjänä, myöskin mielisairauksien ymmärtämiseen ja tutkimiseen nähden. Mielisairas, nimenomaan jakomielitautinen, joka kykenee piirustuskynän tai värien avulla ilmaisemaan unentapaista olotilaansa, purkaa siinä samalla sisäisiä tarpeitaan ja elämyksiään. Hän saa siitä helpotusta, jolloin sisäinen jännitystila voi laueta sosiaalisesti vaarattomalla tavalla.

Sairaalloista kirjoitusvimmaa on hillittävä, eikä sellaisella sairaalle aina saa antaa kynää ja paperia, kun hän sitä pyytää.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-98-99{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 98-99

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-100-101{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 100-101


{b}Uskonto.{/b}

Monet sairaat ovat erikoisen herkkiä, kun on kysymys heidän uskonnollisista suhteistaan. Potilaan uskontoon, silloinkin, kun se on toinen kuin hoitajan, tulee suhtautua kunnioittaen ja hienotunteisesti. On sairaita, joita elähdyttää terve, voimakas usko, joka auttaa heitä vaikeina hetkinä paremmin kuin mikään muu, ja taas toisia, joiden uskonnollisuus on aivan sairaalloista. Sellaisissa tapauksissa, joissa uskonnollinen konflikti on vaikuttanut sairauden syntyyn ja kulkuun, tarvitaan kokeneen sielunhoitajan apua.

--

Jos potilas haluaa tavata pappia, on hänelle järjestettävä siihen tilaisuus. Tällöin on papille ensin selostettava pääpiirteissään potilaan sairaus ja hänen nykyinen mielentilansa.

Potilaiden sielunhoito on useimmiten vaikea ja monimutkainen tehtävä, jossa vaaditaan tahdikkuutta ja harkintaa ja ennen kaikkea hyvää ymmärtämystä ja yhteistyötä pappien, lääkärien ja hoitajien kesken.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-114-115{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 114-115


{b}Kestonarkoosi.{/b}

Potilaan saattamiseksi pitempiaikaiseen horrostilaan lääkäri antaa tarkat lääkemääräykset ja hoito-ohjeet. Tällöin käytetään joko »Cloettaa» tai somniferia. Yleisimmin kuitenkin annetaan scopolamin-morfiinia, luminaalia ja somniferia vuorotellen. Kestonarkoosissa olevaa potilasta on hoidettava ja valvottava erityisen tarkasti.


{b}Malariahoito.{/b}

Malariahoitoa käytetään eräissä keskushermoston sairauksissa ja varsinkin kuppataudin aiheuttamien myöhäisoireitten hoidossa. Nimenomaan paralysian hoidossa on tällä keksinnöllä ollut käänteentekevä merkitys. Myös vanhempia skitsofreniatapauksia on hoidettu malarialla.

--

Malariaistutus tapahtuu siten, että jostakin toisesta malarialla hoidettavasta potilaasta otetaan kuumevaiheen aikana 5—6 ccm laskimoverta, joka siis sisältää malariaplasmodeja, ja se ruiskutetaan ko. potilaan lihakseen, joko olkavarteen, lapaluiden väliin tai istuinlihakseen.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-116-117{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 116-117


{b}Muita kuumehoitomenetelmiä.{/b}

Keinotekoisia kuumeennousuja saadaan syntymään myös eräillä kemiallisilla aineilla, maitoruiskeilla sekä ns. hyperthermia-käsittelyllä. Näihin turvaudutaan varsinkin silloin, kun malariaa ei ole saatavissa tai jos sitä ei voida käyttää esim. potilaan huonon yleistilan takia, tai jos aikaisemmin malariahoidon saanut potilas tarvitsee uutta kuumehoitokäsittelyä. Malaria-istutus ei nimittäin uusittuna tahdo onnistua, lämmönnousut jäävät heikoiksi tai loppuvat itsestään ennen aikojaan.


{b}Insuliinihoito.{/b}

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-118-119{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 118-119


Injektiot aiheuttavat usein ankaraakin kipua istuinlihaksissa ja joskus niihin saattaa muodostua märkäpesäkkeitä. Potilas on vuoteessa koko hoidon ajan, ja häntä hoidetaan samoin kuin muitakin kuumesairaita. Samalla tarkkaillaan muutoksia hänen psyykillisessä tilassaan.

Malariaa ja muita kuumehoitomenetelmiä on aikaisemmin käytetty varsin paljon myös skitsofrenian hoidossa, varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa esiintyy voimakasta estymistä tai tunne-elämän tylsistymistä. Vaikutus on ollut useinkin edullinen ja oireita lieventävä, mutta valitettavasti vain lyhytaikainen ja ohimenevä.

Vasta viime vuosina käytäntöön tullut hyperthermia-käsittely sopii hyvin neuro-luestapauksissa ja myöskin paralysiassa, mikäli potilas on rauhallinen ja mukautuva. Tarkoitusta varten on konstruoitu erikoinen sähköllä toimiva lämpökaappi, johon potilas sijoitetaan hoidon ajaksi makuuasentoon. Ulkonaista lämpöä kohottamalla aiheutetaan kehossa lämmönnousua, jolla pyritään tuhoamaan elimistössä piilevät syfilisspirokeetat. Potilas makaa lämpökaapissa n. 8 t. päivittäin ja hoito kestää keskimäärin 10 vrk.

Menetelmällä on eräitä etuja malariahoitoon verrattuna: se ei ole niin rasittava, kehon lämpöä voidaan kohottaa haluttuun määrään ja käsittely voidaan keskeyttää koska hyvänsä. Sitä voidaan siis käyttää esim. sydänvikaiselle potilaalle, joka ei kestäisi malariahoitoa.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-128-129{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 128-129

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-134-135{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 134-135


Jos potilaalla on irtohampaat, on ne ehdottomasti otettava pois suusta insuliinituntien ajaksi. Kouristuskohtauksen sattuessa saattaa alaleuka mennä sijoiltaan. Potilas voi saada keuhkokuumeen, jos erittynyt lima ja sylki joutuu hengitysteihin tai jos sinne menee nestettä letkutuksen yhteydessä. Lämmönnousu ilman muita oireita on varsin tavallista. Tarvittaessa käytetään joko penicilliiniä tai sulfavalmisteita.

--

Hoidon pituus riippuu potilaan tilassa tapahtuneista muutoksista. Tavallisesti annetaan vielä muutama kooma senkin jälkeen, kun sairas on tullut täysin oireettomaksi tai tila on todettu pysyväksi. Hitaammin kehittyvissä tapauksissa jatketaan hoitoa kauemmin. Keskimääräisenä lukuna pidetään 30—40 koomaa. Niille potilaille, joille jostain syystä ei haluta antaa varsinaista horroshoitoa, voi kuitenkin olla edullista saada pieniä insuliiniannoksia muutaman viikon aikana.

--

Potilaat mukautuvat varsin mielellään insuliinihoitoon. Varsinkin alkuvaiheesta päästyään he yleensä antavat vastustelematta suorittaa injektion, sillä he tuntevat virkistyvänsä hoidon vaikutuksesta. Psykoterapeuttinen käsittely hoidon yhteydessä on erittäin tärkeätä. Insuliinihoito ikäänkuin »pehmittää» potilaan sielullisesti: pingottuneisuus laukeaa ja skitsofreeninen olemus haihtuu, potilas muuttuu luonnolliseksi ja helpommaksi lähestyä, vaikka esim. harha-aistimuksia vielä olisikin jäljellä. On erittäin mielenkiintoista seurata potilaan tilan kehittymisiä päivä päivältä, nähdä, kuinka hän käy liittyväiseksi ja alkaa osoittaa kiinnostusta ympäristöään kohtaan. Samalla kun hänelle selviää oma tilansa, hän saattaa joutua pelon ja sairauskompleksin valtaan ja tuntea arkuutta ja avuntarvetta. Juuri tällöin on hoitajalla erinomainen tilaisuus osoittaa potilasta kohtaan entistä enemmän ystävällisyyttä ja huolenpitoa, sekä tukea hänen itseluottamustaan ja tahtoaan parantumiseen. Myöskin ulkonaiset olosuhteet on koetettava saada potilaalle mahdollisimman suotuisiksi ja miellyttäviksi.


{b}Kardiatsolihoito.{/b}

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-136-137{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 136-137


Vv. 1936—37 unkarilainen Ladislaus v. Meduna julkaisi uuden hoitomenetelmän, jonka mukaan potilaalle aiheutetaan epileptisluontoisia kouristuskohtauksia antamalla hänelle kardiatsolia laskimonsisäisesti. Kohtaukset ovat kylläkin hyvin ikävän näköisiä, mutta potilaalle vaarattomia. Hoitoa annetaan pääasiassa skitsofreniapotilaille, ja se on huomattu tehokkaimmaksi tapauksissa, joissa esiintyy estymistä ja stuporia. Parhaat tulokset on saatu akuuteissa tapauksissa. Myöskin depressioon hoito vaikuttaa edullisesti.

Pahinta on, että käytetty lääkemäärä ei aina ja varmasti aiheuta kouristusta ja tajuttomuustilaa. Sen sijaan potilas joutuu kokemaan erittäin epämiellyttävän ja tuskallisen jännitystilan, joka lähentelee kuolemankauhua. Tästä on seurauksena, että potilas rupeaa pelkäämään hoitoa ja kieltäytyy siitä. Jos tällöin yritetään antaa injektio väkisin, on epäonnistumisen vaara entistä suurempi. Pakon käyttäminen on myös psyykillisesti erittäin epäedullista ja voi hävittää kokonaan potilaan luottamuksen lääkäriä ja hoitajia kohtaan. Onnistuneen kouristuskohtauksen jälkeen ei potilas muista siitä mitään. Varsinaisen »Cardiazolin» asemesta käytetään meillä yleensä kotimaista »Pentazol»-valmistetta. Menetelmä tuli Suomessa käytäntöön v. 1937.


{b}Sähköshokkihoito.{/b}

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-138-139{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 138-139

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-140-141{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 140-141


Paitsi kardiatsolia on kokeiltu myös eräiden muiden kemiallisten aineiden käyttöä kouristuskohtausten aikaansaamiseksi. Pyrittiin löytämään aine, jonka teho olisi varma ja jolla ei olisi haitallisia sivuvaikutuksia. Eräitä valmisteita onkin käytetty melkoisella menestyksellä, mutta on sittemmin niistä luovuttu, sillä samanaikaisesti kehitettiin menetelmä, jolla fysikaalista tietä aikaansaadaan kouristuskohtauksia.

Jo vanhastaan oli tunnettua, että sähkövirralla oli ominaisuus aiheuttaa kouristuksia, jos virta johdettiin koe-eläimen aivojen läpi. Tässä mielessä italialaiset Cerletti ja Bini ryhtyivät uudelleen kokeilemaan sähkövirralla ensin eläimiin ja sitten myöskin ihmisiin. V. 1938 saattoikin Cerletti julkaista ensimmäiset kokemuksensa uudesta menetelmästään. V. 1939 julkaisi samoin italialainen Sogliani kokeensa, jotka käsittivät 100 hoidettua tapausta. Tulokset olivat yhtä hyviä kuin kardiatsolihoidolla saavutetut, ja lisäksi oli menetelmällä useita etuja viimeksimainittuun verrattuna, ja niin se tuli varsin nopeasti käytäntöön kaikkialla. Suomeen saatiin ensimmäiset sähköshokkikoneet v. 1941.

-- aamulla ei hän saa syödä; ennen käsittelyn pitäisi hänen tyhjentää rakkonsa; tekohampaat poistetaan. Vuode varustetaan vähäkankaalla ja pielukset otetaan pois. Juuri ennen kouristusta pannaan potilaan suuhun pehmeä kapula, jotta hän ei vahingoittaisi hampaitaan ja purisi kieltään ja huuliaan. Kuminen kapula on paras ja se tietysti pestään huolellisesti joka käytön jälkeen. Käsittelyn antaminen on järjestettävä niin, että potilaat eivät joudu näkemään toistensa kohtauksia.

--

Kun on löydetty potilaalle sopiva virtamäärä, joka siis aikaansaa kouristuksen, jatketaan hoitoa tällä määrällä kahdesti viikossa 5—12 viikon ajan ja tarvittaessa pitempäänkin. Välillä voidaan hoito keskeyttää ja tarkkaillaan, pysyvätkö oireet poissa. Jos potilaan tila huononee, aletaan hoito uudelleen. Hoidosta tehdään tarpeelliset merkinnät erikoiselle kaavakkeelle.

Kouristuksen kestäessä ei potilas voi juuri lainkaan hengittää. Tilan helpottamiseksi on hyvä kääntää hänet kyljelleen heti kouristuksen loputtua, tai asettaa pielus pään alle. Kouristusta seuraa muutamia minuutteja kestävä tajuttomuustila. Jälkeenpäin voi potilas joskus olla väsynyt tai huonovointinen, mikä kuitenkin on ohimenevää. Jotkut valittavat muistinsa huononevan käsittelyn johdosta.

Sähkökouristushoidolla on useita etuja kardiatsolihoitoon verrattuna. Suurimerkityksellinen on se seikka, että potilaan laskimot pysyvät virheettöminä, eivätkä huonotkaan laskimot vaikeuta hoitoa kuten kardiatsolimenetelmää käytettäessä. Erittäin myönteisenä seikkana on pidettävä sitä, että kohtaus yleensä tulee välittömästi ja tajunta häviää heti, tai jos se tapahtuukin pienen latenssiajan jälkeen --

--

Hoito ei vaadi paljon aikaa, kunhan kaikki on kunnolla järjestetty, joten sitä voidaan antaa useille potilaille samana päivänä. Sähkökoneen hinta on kyllä varsin korkea, mutta sen käyttäminen ei aiheuta juuri mitään kustannuksia, joten menetelmää voidaan käyttää hyvinkin laajassa mitassa, mm. kroonillisten, jatkuvasti levottomien potilaiden rauhoittamiseksi. Kerran viikossa tai ehkä vain tilapäisesti annettu käsittely voi riittää pitämään tällaisen potilaan ainakin suhteellisen rauhallisena ja sosiaalisena, jolloin unilääkkeitäkin tarvitaan vähemmän ja esim. työterapian käyttö käy mahdolliseksi.

Kun hoidon aiheuttamat sivuvaikutukset ovat varsin vähäiset, voidaan sitä antaa myös polikliinisesti, jolloin potilas kotoaan käsin käy sairaalassa saamassa käsittelyn.

Uusimmilla sähkökonemalleilla aikaansaadut kouristukset ovat niin lieviä, että käsittelyn aiheuttamat vaarat ovat vähentyneet miltei olemattomiin. Aikaisemmin saattoi tapahtua esim. luunmurtumia ja selkärangan vioittumia --


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-142-143{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 142-143


{b}Yhdistetty insuliini- ja sähköhoito.{/b}

Sähkö- ja insuliinihoitoa voidaan tarvittaessa vuorotella tai, jos näyttää siltä, että kumpikaan menetelmä ei tuota toivottua tulosta, ne voidaan yhdistää.

Jos esim. uusi, vasta sairastunut potilas on kovin levoton, uneton tai häiritsevä, on vaikeata alkaa insuliinihoitoa, koska sen aikana ei saa käyttää unilääkkeitä ja sen vaikutus ilmenee hitaasti, varsinkin, jos hakuaika on pitkä. Tällöin voidaan antaa potilaalle aluksi sähköhoitoa ja jatkaa sitten insuliinilla, kun pahin levottomuus on ohi. Niissä tapauksissa, joissa insuliinihoito ei näytä tehoavan, voidaan hoitoon liittää sähkökäsittely esim. siten, että kahtena arkipäivänä jätetään potilas ilman insuliinia ja sen sijaan annetaan sähkökouristus. Yleisempi ja ehkä edullisempi on sellainen menetelmä, että sähköhoitoa annetaan kerran tai kahdesti viikossa insuliinihoidon aikana potilaan ollessa sopor-vaiheessa. Kouristuksen mentyä ohi keskeytetään hypoglykeeminen tila antamalla potilaalle sokerivettä tai glykoosia. Selvittyään potilas ei edes tiedä saaneensa kouristusta. Tätä tapaa voidaan siis suositella käytettäväksi esim. silloin, kun sähköhoito olisi ilmeisen välttämätön, mutta potilas ei suostu vapaaehtoisesti sitä ottamaan tai jos hän suostumuksestaan huolimatta kovin pelkää tätä toimenpidettä. Jos potilas on niin asiallinen, että hän kykenee järkevästi keskustelemaan, neuvotellaan tietenkin hänen kanssaan erikoishoitojen käyttämisestä, mutta valitettavasti ei aina voida jättää asiaa sairaan itsensä ratkaistavaksi. Sama on asianlaita myös omaisten suostumukseen nähden.


{b}Lobotomia.{/b}

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-144-145{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 144-145

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-146-147{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 146-147

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-148-149{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 148-149


Monilla mielisairailla aiheuttavat pakkomielteet ja harha-aistimukset joko tilapäisiä tai jatkuvia voimakkaita tunnepurkauksia, jotka ilmenevät levottomuutena, väkivaltaisuutena, hyökkäämis- ja hävittämishaluna. Nämä tunnepurkaukset seurauksineen ovat sekä potilaalle että hänen ympäristölleen kiusallisempia kuin pelkät pakkomielteet ja harhat sinänsä, ja niiden takia on potilas pidettävä suljetulla osastolla ja ehkä eristettynäkin — muuten voitaisiin hänet hoitaa paljon vapaammin, ehkä hänen ei edes tarvitsisi olla sairaalassa.

Aikojen kuluessa on kokeiltu ja kehitetty erilaisia aivoleikkausmenetelmiä, joilla on pyritty poistamaan tai ainakin lieventämään mielisairausoireita. Kokemustietä on opittu tietämään, että jos otsalohkojen ja syvemmällä aivoissa sijaitsevan tunnekeskuksen, thalamuksen väliset hermoradat katkaistaan, häviävät tai ainakin alenevat ne tunnepitoiset tekijät, jotka johtavat ihmisen ajatus- ja älyperäistä toimintaa ja siten vaikuttavat hänen käyttäytymiseensä. Tähän perustuen on kehitetty leikkausmenetelmä, lobotomia eli praefrontaali leucotomia, jossa katkaistaan ainakin osa otsalohkojen hermoratoja.

Ensimmäiset lobotomiat teki portugalilainen prof. Antonio Egas Moniz v. 1936.

(Moniz on tunnettu tiedemies, psykiatri ja hermokirurgi; hän on mm. keksinyt aivoverisuonien röntgenkuvauksen l. arteriografian. V. 1949 hän sai lääketieteen Nobel-palkinnon.)

Leikkaushoito ei kuitenkaan aluksi saavuttanut erikoisempaa suosiota, sillä silloin oli siinä kuolevaisuus varsin korkea, ja samoihin aikoihin tulivat käytäntöön insuliini- ja kardiatsolihoidot, jotka olivat potilaalle vaarattomampia. Sittemmin on lobotomiaa ruvettu käyttämään varsinkin angloamerikkalaisissa maissa ja myös Ruotsissa ja Norjassa. Suomessa on lobotomioita suoritettu vasta viime vuosina. Sen käytäntöön ottamista meillä on viivyttänyt aivokirurgien vähälukuisuus sekä hoitopaikkojen puute. Suotavinta tietysti olisi, että mielisairaat voitaisiin leikata ja hoitaa samassa sairaalassa.

Hoito-ohjeita.

Leikattavalle potilaalle suoritetaan jo etukäteen kallon ja aivojen röntgenkuvaus, encephalografia. Leikkauksen suorittamisesta sovitaan potilaan omaisten kanssa, ja mikäli potilaan tila sallii, keskustellaan asiasta myös hänen itsensä kanssa.

--

Tästä vaiheesta lähtien on psykoterapia erittäin tärkeätä ja merkityksellistä. Hoitajien on puhuteltava häntä, seurusteltava ja pelattava seurapelejä hänen kanssaan, annettava lehtiä luettavaksi ja jotain käsityötä tai askartelua tehtäväksi.

Kun potilas on fyysillisesti hyvässä kunnossa, on hänet pantava säännölliseen työhön. Työskentely voi tapahtua osastolla, työhuoneessa tai ulkosalla, mutta mieluimmin sairaanhoitajan ohjauksen alaisena. Työn laatu saa kernaasti olla vaativampaa kuin mitä potilas oikeastaan vielä pystyy suorittamaan.

--

Tähän leikkaustoimenpiteeseen liittyy aina mahdollisuus ikäviin ja vaarallisiinkin jälkiseurauksiin. Hengenvaarallisia ja useimmin esiintyviä ovat aivoverenvuoto, aivokalvontulehdus sekä keuhkokuume. Nämä ovat aikaisemmin olleet tavallisimmat kuolemansyyt, mutta nyt, kun penicilliiniä on käytettävissä, ovat tulehduksista johtuvat vaarat huomattavasti vähentyneet.

Myöskin leikkaushaava saattaa infektoitua ja tulehtua.

Lämmönnousua esiintyy leikatuilla potilailla melkein aina, sillä heillä on kehon lämmön säännöstely häiriytynyt. Vaikka em. tulehduksiin viittaavia oireita ei voitaisikaan todeta, on kaikissa kuumeilevissa tapauksissa syytä antaa penicilliiniä.

Epileptiset kohtaukset leikkauksen seurauksena ovat myös mahdollisia. Tällöin käytetään antiepileptisiä lääkkeitä.

--

Psyykillisiä muutoksia.

Suotuisissa tapauksissa häviävät lobotomian ansiosta mielisairaan vaikeimmat ja kiusallisimmat käytöshäiriöt ja sairauden haitallisimmat ilmenemismuodot, kuten levottomuus, väkivaltaisuus, hävittämishalu ja äänekäs kiihtymys; pakkoneurooseissa oireet häviävät ja tuskatilat lieventyvät silminnähtävästi heti leikkauksen tapahduttua. Tähän leikkauksella pyritäänkin. Valitettavasti voi toimenpiteestä seurata myös vähemmän edullisia muutoksia potilaan psyykillisessä tilassa. On todettu, että useassa tapauksessa potilaan oma-aloitteisuus ja kyky toimia itsenäisesti alenee. Myös tunne-elämä laimenee, eikä hän osoita erityisempää mielenkiintoa mihinkään. Hän voi olla tylsän hyväntuulinen, lapsellinen, tahditon puheissaan ja käytöksessään, välinpitämätön pukeutumiseensa ja esim. pöytätapoihin nähden jne. Hän ei siis kykene kontrolloimaan esiintymistään kuten terveenä ollessaan. Sovittavina piirteinä ovat kuitenkin potilaan mukautuvaisuus, tyytyväisyys ja rauhallisuus.

Tässä mainitut psyykilliset muutokset eivät suinkaan ole ehdottomia; toisilla ne ovat hyvin lieviä, joskus ei niitä havaita lainkaan, vaan voi potilas käytännöllisesti katsoen tulla täysin terveeksi. Intelligenssi ei sanottavasti alene leikkauksen johdosta, mutta jos potilas on jo ollut sairautensa johdosta tylsistynyt, ei asiaa tietenkään enää voida auttaa.

Perusteet ja valinta:

Komplikaatiovaaran ja em. haittojen takia on leikkauksen suorittaminen katsottu aiheelliseksi vain määrätynlaisissa tapauksissa, jolloin valintaa ei tehdä nimenomaan diagnoosin perusteella, vaan taudinkuvan ja sen kehityksen mukaan. Yleensä on tämä leikkaus suoritettu potilaille, joilla on huono taudinennuste: joita on tuloksetta hoidettu insuliini- ja sähköhoidolla, ja joilla sairaus on kestänyt jo useita vuosia, eikä luonnollista parantumista enää mitenkään ole odotettavissa. Hyviä tuloksia on saatu pakkoneurooseissa ja erilaisissa pelkotiloissa, samoin jatkuvassa, vaikeassa depressiossa, johon liittyy tuskatiloja ja harhaluuloja. Monosymptomaattinen skitsofrenia on myös sopiva. Yleisimmin on lobotomioita kuitenkin tehty tavallisissa, kroonillisissa sairaustiloissa, joissa taudinkuvan leimaa-antavimpana piirteenä esiintyy impulsiivisia kiihtymiskohtauksia ja yleistä, jatkuvaa levottomuutta. Nämä ovat potilaita, joitten hoitaminen sairaalassakin on tavattoman vaikeata.

Lobotomia ei paranna itse sairautta eikä kohdistu sairauden syyhyn, se vain poistaa ja lieventää oireita. Todennäköisesti tullaan sitä käyttämään vain niin kauan, kunnes parempia menetelmiä keksitään.


{b}Alkoholistien hoito.{/b}

{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-150-151{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 150-151


Jo historian vanhimmilta ajoilta tunnetaan eräitä keinoja, joilla on pyritty herättämään vastenmielisyyttä alkoholia ja sen nauttimista kohtaan. Nykyään käytetään tässä tarkoituksessa pääasiassa kahta erilaista vieroitusmenelelmää: ruotsalaisen professori S. Izikowitzin kehittämää aversiohoitoa (aversio = inho, vastenmielisyys), jota Suomessa on annettu vuodesta 1945 lähtien, sekä ns. antabushoitoa, joka samaten aiheuttaa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan.

--

Psykoterapiaa käyttäen vahvistetaan potilaan halua parantumiseen ja valmistetaan hänet tulevaan käsittelyyn.

Hoito vaatii eräitä teknillisiä järjestelyjä. Ensinnäkin täytyy sitä varten varata erillinen huone, jossa »istunnot» tapahtuvat. Sen tulisi olla rauhallinen ja vapaa häiritsevistä ulkopuolisista äänistä. Ikkunaan varustetaan eteenvedettävät pimennyskaihtimet. Huoneessa on baaripöytä, johon istunnon ajaksi asetetaan esille alkoholijuomia sekä kuhunkin lajiin kuuluvat pikarit, juomavettä sekä paperinenäliinoja potilaan käytettäväksi; jalka- tai pöytälamppu huoneen ja nimenomaan pöydän valaisemiseksi, vuode tai leposohva; ämpäri oksennusta varten sekä vahakangasesiliina potilaan vaatteiden suojaksi; mahanhuuhteluvälineet; steriilejä ruiskuja ja injektiokärkiä, stimuloimisaineita sekä apomorfiinia.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-152-153{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 152-153


Ensimmäinen hoitokuuri käsittää tavallisesti 10 ns. istuntoa. Potilaan tulee olla ilman ruokaa ainakin 4 t. ennen käsittelyn alkamista. N. 20—30 min. ennen istunnon alkamista hän saa 1—2 tabl. Peraminia (tai Stimulania tms.) kollapsin ehkäisemiseksi, sekä sen jälkeen 0,04—0,1 Emetiniä veteen sekoitettuna. Vm. on hitaasti vaikuttavaa oksennuslääkettä. Sitten menevät potilas ja lääkäri hoitohuoneeseen, joka on asianmukaisesti kunnostettu. Potilas saa ruiskeena n. 0,5—1,5 ml 0,5 %:sta apomorfiinia, joka on voimakkaasti vaikuttavaa oksennuslääkettä, sekä tämän aineen haitallisesti vaikuttavien ominaisuuksien vastapainoksi ja sydämen vahvistamiseksi koffeinia. Lääkäri kaataa laseihin niitä alkoholijuomia, joita potilas yleensä ja halukkaimmin on juopotellessaan käyttänyt. Potilas istuu baaripöydän ääressä ja hän saa katsella, haistella ja lopuksi maistellakin esilletuotuja juomia. Saman aikaisesti alkavat kuitenkin oksennuslääkkeet vaikuttaa. Kun pahoinvointi lisääntyy, saa potilas tyhjentää useitakin lasillisia, jos vain kykenee sen tekemään. Tavallisesti hän kuitenkin ylenantaa kaiken, minkä on juonut. Ellei kunnollista ylenantamista tule, tehdään lopuksi mahanhuuhtelu. Siltä varalta, että käsittely kävisi potilaalle liian rasittavaksi ja sattuisi esim. sydänhäiriöitä, pitää huoneessa olla vuode ja stimuloimisvälineet. Istunto kestää kerrallaan 1/2—1 t. Sen jälkeen saa potilas mennä huoneeseensa lepäämään ja hän saa syödä niin pian kuin kykenee. Näin jatketaan sitten päivittäin n. 1—2 viikon ajan.

-- tulee vastenmielisyys alkoholia kohtaan erittäin voimakkaaksi ja kestää huomattavan pitkän ajan. Sen vahvistamiseksi annetaan tavallisesti n. 6 viikon kuluttua uusi »kuuri», jolloin tarvitaan vain 3—4 istuntoa.


{imgr width=1226 height=868}http://www.sanasinko.net/tiedostot/media/lyyli_kinnunen_mielisairaanhoito_wsoy_1950_s-164-165{/imgr}
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito, WSOY 1950 s. 164-165


Mielisairauden puhjetessa ei monikaan potilas itse kykene hakeutumaan asianmukaiseen hoitoon, vaan sairaalaan pääsy tulee omaisten tai huoltoviranomaisten järjestettäväksi. Sairaalassa ollessaan potilas tuskin pystyy asioitaan hoitamaan, ja tällöin on suotavaa, että hänellä on asiantuntevaa apua käytettävissään. Sairaudesta toivuttuaan hänen on ehkä vaikeata omin neuvoin alkaa elämäänsä uudestaan.

Erittäin usein on jouduttu kokemaan, että sairaalahoidossa saavutetut tulokset ovat menneet hukkaan, kun potilas sairaalasta päästyään on joutunut epäedullisiin olosuhteisiin. Hänellä ei ehkä ole kotia, jonka turviin hän voisi palata, tai omaiset eivät syystä tai toisesta voi tai eivät halua hänestä huolehtia. Kotiolot ovat monasti epätyydyttävät — siellä voi olla sairautta, puutetta, juoppoutta, epäsopua tai muuta sellaista, mikä on omiaan vaikuttamaan haitallisesti asianomaisen epävakaiseen mielentilaan ja terveyteen. Potilaiden kotoisten olosuhteiden tuntemattomuus ja puuttuvat mahdollisuudet jälkihoidon valvomiseen ovatkin tehneet lääkärit varovaisiksi ja pidättyviksi toipuvien sairaiden kotiinlähettämiseen nähden. Tämä taas on rajoittanut äkillisten, kiireellistä apua tarvitsevien sairaustapausten hoitoon pääsyä.

--

Sen sijaan on Helsingin kaupungilla ollut jo v:sta 1927 lähtien terveydenhoitolautakunnan alaisena toimiva »Sielullisesti sairaiden huoltotoimisto», jonka palveluksessa on psykiatri sekä muutamia sosiaalihoitajia. Toimisto on itsenäinen ja sen huollossa on pääasiassa kaupungin mielisairaaloista poispäässeitä ja entisiä potilaita, mutta myös muita psyykillisesti poikkeavia henkilöitä. Toimisto on läheisessä yhteistyössä kaupungin »Sielullisesti sairaiden vastaanottoaseman» sekä huoltolautakunnan ja terveydenhoitolautakunnan kanssa.{/font}{/quote}


Paljon olisi kirjoittamista, mutta paljon on työstämistäkin, niin kuin edellisessä tekstissä, jossa olen muuttanut hakasulut aaltosulkeiksi saadakseni lisäämäni koodit näkyviin. Kun hakasulut ovat hakasulkeina, lopputulos näkyy tuolla - ja tuon kaiken kanssa on mennyt tuhottomasti aikaa osoittaakseni, miten tähän on tultu. Tällaiseen ihmisten kohteluun, johon juuret juontavat muun muassa tuosta kirjasta, josta skannasin lisää sivuja ja poimin tekstintunnistusohjelmalla sitaatteja, jotka piti käydä läpi rivi ja sana kerrallaan ja yrittää oikolukea mahdollisimman tarkkaan. OCR-ohjelmat lukevat tekstiä miten sattuu, jokainen sana ja kirjain pitää tarkistaa, johon hommaan hyytyy.

Kirjassa olisi vaikka kuinka paljon lisää ruodittavaa; koko se kuvio, että huonot lähtökohdat saaneita ihmisiä kiusataan ja rääkätään vielä lisää, on jotain, mitä en ikinä voi hyväksyä. Jos on jo synnytyksessä vaurioitunut, tullut epilepsiaa ja muuta, se ei oikeuta mihinkään kaltoinkohteluun tai syrjimiseen. Aika erikoinen ihmiskäsitys. Suomen ilmapiiri on ollut todella ahdasmielinen ja tunkkainen vain muutamia vuosikymmeniä sitten, niin kuin tuosta kirjastakin voi lukea aivopesun ulottuessa mielisairaanhoidosta koko yhteiskuntaan.

"Arbeit macht frei", työ tekee vapaaksi, ihan kunnon natsi-Saksan tyyliin mielisairaalat teettivät potilaillaan työtä, kuten skannauksistani sivuilta 86-95 voi tarkistaa. Jopa kauranryynit saatiin omasta takaa, toisin sanoen potilaiden selkänahasta.

Näppärästi sivulla 90 on kuva vaunuryhmästä, jota kuvataan seuraavasti:

Lainaus:
Alimmalla asteella ovat ns. vaunuryhmät. Vaunut ovat nelipyöräisiä, vetotangolla varustettuja keveitä vankkureita, joilla potilaat kuljettavat halkoja, hiiliä ym. ja talvella huolehtivat lumen poiskuljetuksesta, mikäli se on tarpeen. Naispotilaistakin voidaan muodostaa vaunuryhmiä, mutta heille on järjestettävä kevyempää työtä. Tähän ryhmään kuuluu keskimäärin 8 potilasta, tylsistyneitä, estyneitä katatoonikkoja, idiootteja ja muita sellaisia sairaita, jotka eivät pysty oma-aloitteiseen työhön, mutta jotka on hyvä saada edes liikkumaan ulkoilmassa. Tärkeätä on kärsivällinen opetus ja ohjaus sekä mukanatyöskentely.


Herää kysymys, missä nuo kaikki tylsistyneet, estyneet katatoonikot, idiootit ja muut ovat nykyään, kun heitä ei näy enää missään? Sairaat teoriat vaativat uhrinsa.

Kirjan kuvia nujerretuista ja tahdottomiksi alistetuista ihmisistä on hirveää katsoa.

Toisen tahdon nujertaminen on sairasta ja vahingollista.


Täydentänyt skannauksiani ja edellä sitaattia, josta hakasulkeet on korvattu aaltosulkeilla Wordin etsi- ja korvaa-toiminnolla parilla napin painalluksella.

Otsikkoa "Mielisairaaloiden keskitysleirimeininkiä" päivitin seuraavasti: "Uhriksi otettu, hulluksi kirjoitettu." Idean siihen sain tästä: Syylliseksi kirjoitettu.

Näkökulma vaikuttaa aina, kuten tässä:

Lainaus:
Kysymme vähämieliseltä: »Millä yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia?» Hän vastaa: »Ne ovat huonekaluja.» Vähämielinen on osannut löytää ylikäsitteen huonekalu. Mutta kun hänen pitäisi löytää yhteisnimitys »voikukalle, perunalle ja katajalle», niin hän on ymmällä. Hän ei osaa löytää ylikäsitettä »kasvi».

— Australian neekereistä kerrotaan, ettei heidän kielessään ole teonsanaa »liikkua». Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, jotka merkitsevät »kävellä hiljaa», »kävellä kovaa», »juosta lönkyttää» ja »juosta ripeästi», mutt'ei yhteistä sanaa näille kaikille. Niiden ylikäsite puuttuu. Alkukantaisten kansojen ja vähämielisten ajatustapa on hyvin samanlaista myös siinä, että heidän kielensä on kovin köyhä abstraktisista käsitteistä. Heillä ei ole sellaisia käsitteitä kuin »oikeus», »pahe», »ajatus» jne. Vähämielinen ei myöskään osaa määritellä sanaa »oikeus», muuten kuin esimerkin avulla, joka perustuu johonkin tiettyyn kokemukseen. »Oikeus» on vähämielisen mielestä esim. sitä, ettei saa varastaa. — Mitä korkeammalla tasolla jonkun ihmisen ajatuskyky on, sitä tarkempia hänen käsitteensä ovat ja sitä helpommin hän niitä käyttää.


Martti Kailan analyysin perusteella tilanne Suomessa on ollut lähes toivoton:

Lainaus:
Älykkyysmittauksen suorittaminen asianmukaisesti vaatii tavallisesti 1 1/2—2 tuntia. Jos on ilmeistä, että tutkittava henkilö on vajaamielinen eikä ole tarpeen saada selville tutkittavan tarkkaa älykkyysikää, voidaan muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä päästä perille, mihinkä vajaamielisten alaryhmään hän todennäköisesti kuuluu. Täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole mielisairas ja voi vastata kysymyksiin, on todennäköisesti tylsämielinen, ellei hän tunne kelloa, rahaa, kuukausien nimiä tai viikonpäiviä eikä tiedä ikäänsä. Jos tutkittava nämä tietää, mutta ei osaa muodostaa ylikäsitteitä, siis ei esim. osaa vastata kysymykseen »miten yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia» (huonekaluja) tai »mitä yhteistä on maidolla, vedellä ja öljyllä» (ne ovat nesteitä tai juoksevia aineita), on todennäköistä, että tutkittava on vähämielinen. Maaseudulla oleva vähämielinen ei yleensä opi valjastamaan hevosta tai lypsämään lehmiä.

Tylsä- ja vähämielisistä käytetään usein yhteisnimitystä syvemmin vajaamieliset. Tavallisesti he jo ulkonaisesti eroavat ikäisistään normaaliälyisistä ihmisistä erilaisten epämuotoisuuksien, kehonsa epäsuhtaisuuden tai älyttömän ja ilmeettömän ulkomuotonsa kautta. Tylsämieliset eivät voi ensinkään aloittaa koulunkäyntiään. --

Vajaamielisten lukumäärästä ei ole saatavissa tarkkoja lukuja. Tämä johtuu siitä, ettei ympäristö yleensä pane merkille lievää vajaamielisyyttä, erittäinkin jos kysymyksessä on alkeellinen ympäristö. Lievemmin vajaamieliset muuttavat lisäksi jo varsin paljon asuinpaikkaansa, joten heitä ei monasti tunneta. Yleisellä vajaamielisten laskennalla voidaan täten tavoittaa vain syvemmin vajaamieliset. Vuosina 1935—36 Sosiaalinen tutkimustoimisto suoritti vajaamielisten laskennan 65 maalaiskunnassa, 3 kauppalassa ja 4 kaupungissa. Tutkimuksessa tavoitettiin etupäässä vain syvemmin vajaamieliset. Tutkimuksen mukaan tylsä- ja vähämielisiä oli 0.44 % väkiluvusta. Kansaneläkelaitos jätti vakuutuksen ulkopuolelle vakuutuksen tullessa vuoden 1939 alussa voimaan kaikki silloin pysyvästi työkyvyttömät henkilöt. 18—54-vuotiaiden joukossa oli tylsä- tai vähämielisyyden perusteella työkyvyttömiä 0.47% vastaavasta samanikäisestä väestöstä. Tämäkin luku on todennäköisesti liian pieni. Tylsä- ja vähämielisten koko lukumäärä noussee meillä noin 0.55—0.60 %:iin koko väkiluvusta, joista noin 0.15 % on tylsä- ja 0.40—0.45 % on vähämielisiä. — Mitään heikkomielisten yleistä laskentaa ei meillä ole suoritettu. Ulkomaisten tutkimusten mukaan, jotka tylsä- ja vähämielisten osalta ovat päätyneet samoihin prosenttilukuihin kuin meillä suoritetut tutkimukset, heikkomielisiä olisi noin 1.5 % väkiluvusta. Näiden prosenttilukujen perusteella maassamme olisi noin 6 000 tylsä-, noin 16 000 vähä- ja noin 50—60 000 heikkomielistä.


Kaikkea en ole jaksanut purkaa tekstimuotoon pakertaessani edellisten skannausten kimpussa sunnuntaina. Sivulla 27 on outo tarina ylioppilastytöstä, joka on sairastunut "äkillisesti" ja tullut lääkärin luo. Hän on ollut kieltä opiskelemassa Englannissa eikä haluaisi asua Suomessa. Rivien välistä voi lukea, miten vanhemmille ongelmallinen tahto muutetaan kirjaamalla tyttönen sairaaksi.


_________________

Viesti kopioitu täältä


Viimeinen muokkaaja, Admin pvm Su 02 Hei 2017, 16:20, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12198  To 04 Elo 2016, 1:29 (GMT+3)  Aihe: Lyötyjen lyömistä Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 68-69


Vajaamielisten hoito on ennenkaikkea huoltokysymys. Tylsämieliset kuuluvat hyvin järjestyneessä yhteiskunnassa jatkuvaan laitoshoitoon. --


Jo vain, näin sitä lyötyjä lyödään. Tervetuloa paskamaailmaan kärsimään!

- Nähtyäni Martti Kailan ja Lyyli Kinnusen kirjassa hirveän skannaamisen vaivan tarkoitukseni on muutamalla sanalla myös kommentoida skannaamiani sivuja.

"Tylsämieliset kuuluvat hyvin järjestyneessä yhteiskunnassa jatkuvaan laitoshoitoon."

- Jumal'auta, että on paksua ja saatanan sairasta touhua ollut Suomessa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12832  Su 02 Hei 2017, 17:22 (GMT+3)  Aihe: Itsensä korottamista ja törkeää rasismia ja syrjintää Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 24-25


Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 26-27


Kysymme vähämieliseltä: »Millä yhteisellä nimellä voidaan nimittää tuolia, pöytää ja kaappia?» Hän vastaa: »Ne ovat huonekaluja.» Vähämielinen on osannut löytää ylikäsitteen huonekalu. Mutta kun hänen pitäisi löytää yhteisnimitys »voikukalle, perunalle ja katajalle», niin hän on ymmällä. Hän ei osaa löytää ylikäsitettä »kasvi».

— Australian neekereistä kerrotaan, ettei heidän kielessään ole teonsanaa »liikkua». Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, jotka merkitsevät »kävellä hiljaa», »kävellä kovaa», »juosta lönkyttää» ja »juosta ripeästi», mutt'ei yhteistä sanaa näille kaikille. Niiden ylikäsite puuttuu. Alkukantaisten kansojen ja vähämielisten ajatustapa on hyvin samanlaista myös siinä, että heidän kielensä on kovin köyhä abstraktisista käsitteistä. Heillä ei ole sellaisia käsitteitä kuin »oikeus», »pahe», »ajatus» jne. Vähämielinen ei myöskään osaa määritellä sanaa »oikeus», muuten kuin esimerkin avulla, joka perustuu johonkin tiettyyn kokemukseen. »Oikeus» on vähämielisen mielestä esim. sitä, ettei saa varastaa. — Mitä korkeammalla tasolla jonkun ihmisen ajatuskyky on, sitä tarkempia hänen käsitteensä ovat ja sitä helpommin hän niitä käyttää.


Kuinka ylivertaista onkaan valkoinen rotu ja länsimainen lääketiede sovinististen mieslääkäreiden näkökulmasta, jossa vähämieliseksi saattoi päätyä kuka vaan, joka ei osannut vastata kunnianarvoisien psykiatriherrojen kysymyksiin oikein tuntematta kaikkia "ylikäsitteitä".

Australian kaltoinkohdellut aboriginaalit joutuivat alkuperäisväestönä ylenkatsomisen kohteeksi jo pelkän kielellisen erilaisuuden vuoksi rotusorron takia.

Muka ylikäsite puuttuu: "Alkukantaisten kansojen ja vähämielisten ajatustapa on hyvin samanlaista myös siinä, että heidän kielensä on kovin köyhä abstraktisista käsitteistä."

Kun taas aivan ylivertaista itsensä korottajalla on tämä: "Mitä korkeammalla tasolla jonkun ihmisen ajatuskyky on, sitä tarkempia hänen käsitteensä ovat ja sitä helpommin hän niitä käyttää."

- Tuosta jää paha maku suuhun, mutta on olemassa toinenkin, paljon terveempi näkökulma, ks. Luuk. 18:9-14.

Jk. Lisäyksenä vielä sen verran, että mitä enemmän synonyymejä, sitä rikkaampaa kieli on. Kirjallisessa mielessä Martti Kaila haukkuu aivan väärää puuta moittiessaan Australian alkuperäiskansan runsasta ja rikasta ilmaisua vastakohtana länsimaiselle tylsyydelle ja latteudelle:

Lainaus:
— Australian neekereistä kerrotaan, ettei heidän kielessään ole teonsanaa »liikkua». Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, jotka merkitsevät »kävellä hiljaa», »kävellä kovaa», »juosta lönkyttää» ja »juosta ripeästi», mutt'ei yhteistä sanaa näille kaikille.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Admin
ylläpitäjä


Liittynyt: 31 Tam 2007
Viestejä: 10832

Linkki viestiinViesti 12838  Ke 05 Hei 2017, 4:01 (GMT+3)  Aihe: Puppugeneraattorista skitsofreniaa, vähä- ja vajaamielisyyttä, ajatuksenrientoa, syrjähtelyä yms. Vastaa lainaamalla viestiä

Lainaus:

Martti Kaila: Mielitaudit, WSOY 1950 s. 30-31


Vajaamielisellä ihmisellä käsitteiden muodostaminen jää epäselväksi ja niiden lukumäärä on pieni. Erityisesti ylikäsitteiden löytäminen ja käyttäminen on vaikeata. Voimmekin sanoa, että syvemmin vajaamielisillä, siis tylsä- ja vähämielisiltä puuttuu kyky löytää ylikäsitteitä.

Kun vähämieliseltä kysytään: »Mitä ovat rauta, sinkki ja kupari» tai »maito, vesi ja sprii», on hän ymmällä. Hän ei löydä ylikäsitteitä »metalleja» ja »nesteitä tai juoksevia aineita», vaan takertuu jokaiseen sanaan erikseen koettaen esimerkin avulla selittää sen.

Vajaamielisillä yleisten johtopäätösten teko, kyky yleistää, on vaillinaista. Ajatus kiintyy omakohtaisiin yksityisiin elämyksiin, joista vajaamielinen ei voi tehdä yleisiä päätelmiä. Täten vajaamielinen ei käsitä yhteiskunnallisia hallintojärjestelmiä, ei oikeussuhteita jne. Varsinkin abstraktiset mielikuvat ovat puutteellisia ja ajatus tarttuu havainnollisiin, koettuihin tapahtumiin. Vertailujen tekeminen ja vertauskuvien ymmärtäminen on vaikeaa ja puutteellista.

Vahvasti vähämielinen näkee oman kuvansa tynnyrissä olevan veden kalvossa ja huutaa veljellensä: »Tule katsomaan, tynnyrissä on mies.» Hän näkee veden kalvossa oman kuvansa, pitää tätä todellisena oliona eikä osaa tehdä eroa kuvan ja todellisen ihmisen välillä.

Vähämielisen on selitettävä sananlasku: »Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää» ja hän selittää näin: »Niin, lasi ja porsliini kiiltävät», ja vähän aikaa tuumittuaan lisää riemastuneena: »ja uudet lusikat ja aluminiastiat». Tässä vähämielinen on kokonaan havainnollisten mielikuvien vallassa, kyky ymmärtää vertauskuvia puuttuu.

Elimellisissä aivotaudeissa ajatuskyky hidastuu, asennoitus tulee kankeaksi, niin että sairas usein toistaa saman asian moneen kertaan. Ajatus kulkee vanhoja latuja, pikkuasiat ja tärkeät asiat sekoittuvat toisiinsa. Puhe tulee tämän johdosta tankkaavaksi ja liian seikkaperäiseksi. Uusien ajatusyhteyksien löytäminen on vaikeutunut ja johtopäätöksien teko käy hankalasti. Käsityskyky heikkenee ja arvostelukyky käy huonoksi. Puhumme tylsistymisestä, kun ajatuskyky on pysyvästi jäänyt alemmalle asteelle.

Sairaalla voi olla sellainen tunne, että ajatuksenkulku käy tavattoman nopeasti ja helposti, hän puhuu vaivattomasti, tekee nopeasti huomioita, mutta asia liittyy toiseen liian nopeasti ja jo ennenkuin edellinen on loppuunkäsitelty. Ajatus liittyy toiseen satunnaisen huomion välityksellä. Tällaista ajatushäiriötä nimitämme ajatuksenriennoksi, sairas syrjähtelee, poikkeaa alkuperäisestä päämäärästään satunnaisten ulkonaisten tapahtumien takia. Assosiaatioiden nopea kulku, asennoituksen toistuva vaihtuminen ja päämäärästä kiinnipitämisen puute on ominaista ajatuksenriennolle. Päinvastoin ajatuksen estymisessä ajatuksenkulku on hidasta, siirtyminen asiasta toiseen on vaikeutunut.

Esimerkki ajatuksenriennosta ja syrjähtelemisestä: »Pääsiäiseksi minun pitää päästä kotiin. Onhan tohtorillakin koti ja lapsia, jotka tarvitsevat huoltajaa. Meillähän on uudet huoltolait ja muut uudistukset. Tämäkin sairaala kaipaisi uudistuksia, pitäisi maalata ja saada parempaa ruokaa, ananasta, jälkiruokia, suokaa meillekin hyvää ruokaa jne.»

Erikoislaatuinen ajatushäiriö tavataan jakomielisyystaudissa eli skitsofreniassa. Sairaat itse tuntevat ajatuksen vaikeutumisen hajamielisyytenä, huonona keskittymiskykynä ja valittavat, että ajatus usein katkeaa, ajatuksenlanka häviää yht'äkkiä ja heidän on vaikea saada uudelleen kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Paitsi näitä lyhyitä ajatuskatkoja sattuu salpautumisia, jolloin ajatus kesken lausetta pysähtyy pitemmäksi ajaksi. Ulkopuoliselle tarkkailijalle skitsofreninen ajatushäiriö ilmenee ajatuksen hajanaisuutena, outoina käänteinä ja äkkinäisinä syrjähyppyinä aivan vieraisiin asioihin. Kokeellisesti voimme osoittaa, että skitsofrenisen ajatushäiriön perustana on kykenemättömyys ajatella alkuperäistä ajatusta loppuun saakka.


Voi ihmispoloja, jotka ovat joutuneet tällaisten jorinoitten ja mielivallan uhriksi ajatuspoliisin jyrätessä ja viedessä oikeuden ajatella niin kuin ajattelee. Suurin osa edellisestä on silkkaa hatusta nykäistyä paskaa ilman että Martti-sedän puppugeneraattori kestäisi päivänvaloa.

Voi "vähä- ja vajaamielisiä", minkälaisesta sorrosta he ovat kärsineetkään:

Lainaus:
Vähämielisen on selitettävä sananlasku: »Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää» ja hän selittää näin: »Niin, lasi ja porsliini kiiltävät», ja vähän aikaa tuumittuaan lisää riemastuneena: »ja uudet lusikat ja aluminiastiat». Tässä vähämielinen on kokonaan havainnollisten mielikuvien vallassa, kyky ymmärtää vertauskuvia puuttuu.


"Ajatuksenrientoon ja syrjähtelemiseen" syyllistynyt ei pääse edes kotiin pääsiäiseksi katsomaan omia lapsiaan, kyllä on julmaa touhua tohtorilla:

Lainaus:
Esimerkki ajatuksenriennosta ja syrjähtelemisestä: »Pääsiäiseksi minun pitää päästä kotiin. Onhan tohtorillakin koti ja lapsia, jotka tarvitsevat huoltajaa. Meillähän on uudet huoltolait ja muut uudistukset. Tämäkin sairaala kaipaisi uudistuksia, pitäisi maalata ja saada parempaa ruokaa, ananasta, jälkiruokia, suokaa meillekin hyvää ruokaa jne.»


Tämän perusteella ns. skitsofreniakin näyttäisi olevan ihan tekemällä tehty "sairaus". Kärsitkö hajamielisyydestä? - Olet skitsofreenikko. Onko keskittymiskykysi huono? - Olet skitsofreenikko. Katkeaako ajatuksesi? - Olet skitsofreenikko. Unohditko, mitä vähän aikaa sitten ajattelit? - Olet skitsofreenikko. Ajatteletko välillä kokonaan muita asioita? - Olet skitsofreenikko. Etkö kykene ajattelemaan alkuperäistä ajatusta loppuun saakka? - Olet skitsofreenikko; ainakin Martti-sedän puppugeneraattorin mukaan, joka on täydessä vauhdissa.

Lainaus:
Erikoislaatuinen ajatushäiriö tavataan jakomielisyystaudissa eli skitsofreniassa. Sairaat itse tuntevat ajatuksen vaikeutumisen hajamielisyytenä, huonona keskittymiskykynä ja valittavat, että ajatus usein katkeaa, ajatuksenlanka häviää yht'äkkiä ja heidän on vaikea saada uudelleen kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Paitsi näitä lyhyitä ajatuskatkoja sattuu salpautumisia, jolloin ajatus kesken lausetta pysähtyy pitemmäksi ajaksi. Ulkopuoliselle tarkkailijalle skitsofreninen ajatushäiriö ilmenee ajatuksen hajanaisuutena, outoina käänteinä ja äkkinäisinä syrjähyppyinä aivan vieraisiin asioihin. Kokeellisesti voimme osoittaa, että skitsofrenisen ajatushäiriön perustana on kykenemättömyys ajatella alkuperäistä ajatusta loppuun saakka.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Sanasinko Foorumin päävalikko -> Lääketiede Kaikki ajat ovat GMT + 3 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa

Muuta tekstin kokoa: - -

Takaisin ylös


Join the Blue Ribbon Online Free Speech Campaign


Powered by
phpBB © 2001, 2005 phpBB Group
Käännös Jorma Aaltonen, Päivittänyt, Lurttinen www.phpbbsuomi.com